Ikäsuositus: 15+ vuotta. 25.01.2024. - 27.01.2024.
Toimii myös nostalgiana meille keski-ikäisille, jotka vietimme nuoruutta 1980-luvulla. Itse olin tietoisesti laveasti punk ja rock ja heavy (Lama, Pelle, Hanoi Rocks, Alice Cooper), ei missään nimessä diinari, koska diinarit veti turpaan punkkeja ja muita erilaisia. Diinarit eli fiftarit kuuntelivat amerikkalaista, valkoista 50-luvun musaa, ja olivat muutenkin binäärisiä konservatiivejä, seksistejä ja rasisteja. Juntteja. Kuitenkin itse kuuntelin myös Stray Catseja ja näin heidät 1989 Helsingin Kaivopuistossa ilmaiskonsertissa. Myös Hurriganeseja ja Teddy and the Tigerseja. Toisaalta The Crampsien psychobilly yhdisti punkin ja 50-luvun musan. Nykyajan burleskin harrastajat ovat kumpaakin, eikä niin jyrkästi väkivaltaisia. Kuin tediboit ennen.
Mutta asiaan ja tähän kirjaan. Muistojeni mukaan ryhmittymissä punkkarien ja diinarien lisäksi oli pinnalliset diskohileet ja hämyt (eli ummehtuneet vanhat hipit) ja tietty koulussa myös hikipinko.
Aloin lukea joulukuussa, hyvin kaukana kesästä. Tämä on aikamatka minullekin.
Päähenkilö on helposti samaistuttava, ujo ja punastuva Lumi, 16 vee, joka näkee kaupan akkunasta hienon, kutsuvan violetin fiftarimekon. Kellohelmaisen. Ja pukee sen ylleen. Kokeilee, mallailee. Se sopii. Kaupan myyjä Eeri ei ole englantilaisittain eerie, vaan enemmänkin fairie, jolla ehkä terävät hampaat. Olemme kuitenkin nykyajassa 2022, ja ihan realismissa. Myös Eeri kiehtoo. Kotona Lumi pukee mekon yllensä ja alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Mutta läppärille alkaakin ilmestyä tarinaa vuodelta 1979.
Jolloin liftattiin, festareille, Ruisrockiin, joka vielä silloin oli rock. Oli Karhu-lenkkarit, Apu-lehdessä oli vielä paperinukkeja, oli kirjeenvaihtokavereita. Radiossa kuulutettiin kadonneita.
Vuoteen 1979 humahdetaan uskottavasti, on piippirautaa, Kekkosta, markkaa valuuttana. Rannekellot ja niittitakit.
Lumen kirjoittama, kirvoittama (kokema) tarina vuodelta 1979 on eri fontilta kuin Lumen tarina vuonna 2022. Helpottaa lukemista ja valmistautumista.
Maagisia (monella tavalla) mekkoja on ollut mm elokuvassa Fabric, Cruella ja Last Night in Soho. Niistä pidän kaikista. Tässä mekolla on viesti menneiltä ajoilta...
Onko mekko kirottu? Kirjoitin, koin mekon violetiksi, vaikka kirjassa sanotaan purppuranpunainen eli magenta.
Niin 70-luvun lopulla kuin 2020-luvullakin vanhemmat patistavat nuortaan peruskoulun jälkeen heti hakemaan ja opiskelemaan, jyrkästi lukioon, ei ammattikouluun. Tai sitten amikseen, muttei missään nimessä lukioon.
Tytöt, Lumi ja karannut kirjekaveri Virva menevät keikalle, Virva haluaa meikata Lumin fiftariksi. Onneksi keikalla soittaa myös punk-bändi Tuberkuloosi. Keikalla punkit pogoo, pogoavat, hyppiväy ylös alas, tasajalkaa, sanoituksissa systeemi on mätä.
Nuortenkirjassa nuorten elo, arki on yhtä epävarmaa 1979 kuin tänä päivänäkin. Kirjeenvaihtoilmoituksista muistin, että rillipäät ja läskit älkää vaivautuko. Mietin, toimisiko tämä tv elokuvana. Vaiko kuunnelmana Ylellä. Toki tietenkin äänikirjana, mutta välillä jään tankkaamaan, onko kieli aitoa. Kun sanotaan minulle eikä mulle, joka kuulostaisi aidommalta.
Kuinka kiinnostavaa tämä on digiarkeologille, kulttuurihistoria. Alakulttuurihistoria.
On hienoa, että nykyajan Suomessa on punk-museo. Olen käynyt Punkmuseon pop up -näyttelyissä (valokuvia, kasetteja, pienlehtiä, julisteita) Kallion ja Pasilan kirjastoissa, näyttelyä on ollut myös hylättyjen toimitilojen akkunoissa Vuosaaressa ja Pitkänsillan kupeessa.
Kirjaa lukiessa alkaa itsekin kirjoittaa uudelleen tuota mennyttä maailmaa, jonka musiikki soi kaseteilta, sitten juutuupeista. Miten sen itse koki. Ajalta jolloin vaatteet oli mun aatteet. Ajalta jolloin vaatteet on mun aatteet.
On mukavaa lukea vaihteeksi tyttöjen ja naisten näkökulmasta 70-luvun lopun musaskenestä ja yleensäkin arjesta. Kun on paljolti poikien juttuja tullunna kuten elokuvissa Pitkä kuuma kesä (1999), Helmiä ja sikoja (2003), Leningrad Cowboys Go America (1989), Ganes (2007), ja Täältä tullaan elämä! (1980). Kaikki toki mainioita. Mutta mukava tuore kulma. Ettei aina hyväksikäytettynä bändärinä. Tai vähäteltynä musiikkidiggarina. Puhumattakaan muusikoista.
Ruotsalaisissa mainiossa elokuvissa Unelma bändistä (Tjenare Kungen, 2005) ja Me ollaan parhaita! (Vi är bäst!, 2013, perustuu Coco Moodyssonin omaelämäkerrallisen sarjakuvaan Aldrig godnatt) on reippaasti ollut samaistumispintaa: 80-luvun punkkaritytöt perustavat bändin.
#sydämenmuotoinenkesä #nuortenkirja #katariinaromppainen #kirjavuosi2024 #kirjavuoReni2024 #kirjavuoteni2024 #books #reading #kirjat #lukeminen #lukujono2023 #lukukeskissä2023
Takakannessa kuvaus :
" Sydämenmuotoinen kesä on monitasoinen tarina 16-vuotiaasta Lumista, joka ostaa hetken mielijohteesta fiftarimekon vintage-kaupan karismaattiselta Eeriltä. Kun Lumi pukee kotona mekon ylleen, hänet valtaa pakonomainen tarve kirjoittaa vuoteen 1979 sijoittuvaa tarinaa. Outo yhtälö, sillä Lumi ei tiedä tuosta ajasta mitään. Hän ei muutenkaan ole mikään sanataiteilija - eikä mekkoihminen!
Lumi palauttaa mekon Eerille, mutta tämä haluaakin selvittää mysteerin yhdessä. Miksi mekko saa Lumin kirjoittamaan? Onko tarinan taustalla tositapahtuma? Arvoitusta ratkoessa kuluu monta kuumaa kesäpäivää ja Lumi huomaa rakastuvansa salaperäiseen Eeriin. Mutta mekko pitää häntä yhä otteessaan... "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.