tiistai 21. syyskuuta 2021

Hieno kirja Rosa Liksom: Hytti nro 6! romaani 24. marraskuuta 2011 ja leffa 20.09.2021 Rakkautta ja anarkiaa festareilla

Hieno kirja Rosa Liksom: Hytti nro 6! 24. marraskuuta 2011 kello 14:20 kirjoitin: 
 
Hytti numero 6 on lineaarinen, horisontaalinen, laudoitettu, puksuttava viiva suuren venäjän kartalla, kartoitettu, ja kirjoitettu, ei niin kuin aiemmin Liksomin romaanit tulivuoren pulppuavan barokkisella, ja meänkielen autenttisen tutulla, ja liioittelevalla omalla kielellä, vaan toisin, jättäen auki, ja kiinni salaisuuksia, joihin voi palata, herkkänä rihmastona. 




Totta, Venäjällä balalaikka voi olla vaatekaapin kokoinen. Suuri ja mahtava Siperian junarata ( Транссибирская магистраль, Transsibirskaja magistral) on maailman pisin rautatieosuus, ja veturireitti vie aikamatkana monen monen aikavyöhykkeen lävitse. Jos Juhani Ahon rautatie tuo sivistyksen meille lähelle kauhisteltavaksi niin Liksomin kiskot vievät kauas keinotekoisen länsimaisen sivistyksen taakse, juuriemme alkulähteille.. 

Uni, juna, matka, kuolema, lumi, talvi, käärme, alitajunta, kirjan ikkunan muotoon ladotut sivut, ohikiitävä filminauha - jonka joku näkee. Myös jonot ruoka- ja jopa nukkekauppoihin kiemurtelevat tai seisovat paikoillaan pitkinä, ja jatkuvina. 

Ohitamme vankilan jonne Dostojevski karkotettiin kuolemaan. Ironisesti seuraamme Voiton kulkua, muistaakseni punatähtiotsaisen veturin nimi oli Voitto.. 


Juna on myös seksuaalinen matka, eikä pelkästään Madonnan Eroticasta ( Making love / across the country); Marina Vlady kirjoittaa: Leningradin-Moskovan junan ” ihastuttavan vanhanaikaista ja romanttista makuuvaunuosastoa ” kun ennen vanhaan rakastavaisilla oli mahdotonta viettää öitä yhdessä hotelleissa, makuuvaunu oli yksi vaihtoehto ” tekojärvellä kiertelevän laivan hyttien ” lisäksi.. 

Tässä kirjassa makuuvaunu jaetaan, kuten vieläkin, kahden toiselleen uppo-oudon ja joskus eri sukupuolta olevan matkustajan kesken. Milteipä stereotyyppisistä mykän nuoren itsenäisen suomineidon ja karhumaisen öykkärin rikollisen pakkasukon - isä aurinkoisen - matka - se voi olla vaikea kulku shamaanin rummulla, kohti antropologin pakkomiellettä nähdä rajan taakse, kalliopiirros joka on kielletty turisteilta. 

Minulle antropologia on aina ollut ristiriitainen oppisuunta - saako alkuperäiseen kulttuuriin kajota? Onko parempi olla tietämättä? Miltä tuntuu olla ensimmäinen valkoihoinen puolivillin hevosen selässä kenties kohti kuvaamaan jotain rituaalia joka on kielletty ulkopuolisilta? Miksi nuori nainen ei puhu, ei anna takaisin, heittää vain saapikkaalla ja juoksee karkuun? Miksi hän ei valokuvaa eikä kaitafilmaa? 

Vain katsoo ja piirtää - kuten vanhan ajan seikkailijat. Ostaa paikallista kätevää evästä ( suolakurkkua, mustaa leipää ), selviytyy, jatkaa matkaa. Laittaa muistiin, oppii, jakaa. Mutta syö hän semmoistakin mitä ei matkalla saisi: majoneesisalaattia ( pelkkää majoneesia! ) ja jäätelöä.. Ovatko kaikki saamelaiset karhun ja naisen liiton jälkeläisiä… 

Mitka edustaa uutta aikaa, ja vaihtoehtoa, nuorisoa, joka sanoo ei. Mitka on herkkä poika, joka ajattelee, jopa liikaa, että joutuu mielisairaalaan. Teeskenteleekö hän ettei tarvitse mennä armeijaan? 

Hän ei halua mennä Afganistanin turhaan sotaan, se sanotaan selvästi, varsinkin päähenkilön edellisen vuoden muistoa, kuinka tuo " sota oli kiihtynyt ja ruuantuotantoon sijasta neuvostovaltio keskittyi aseiden tuottamiseen ". 

Onko se matka itseen, kasvu, jossa mietitään, mistä suomalaiset tulivat, Uralin mutkan takaa, vaiko Amurin mutkan takaa. 

Onko Irina myös Äiti Venäjä, paluu alkuun, takaisin Venäjäksi? Jos ensimmäinen opizskeluajan rakkaus vaihtuu syvällisemmäksi kulttuurin tutkinnaksi? Puoli Seitsemän ohjelmassa moni Liksomin kirjan valinnut halusi tehdä junamatkan Siperiaan - mutta ei ole sitä tehny, vielä. 

Miksi Siperia on romanttinen? Karkoittaa Siperiaan, Siperia opettaa. 

Minulle Siperia ja Mongolia on aina merkinnyt Corto Maltesen ja Jules Vernen kirjoitettuja ja kirjoittamattomia seikkailuita. Vernen " Tsaarin kuriiri " oli jännittäväksi tehty tv sovitus 70-luvulla. Tsaarin kuriiri esittää tataarit, tietenkin, verenhimoisina villeinä – kuten tylsien lännenfilmien intiaanit. Tällaiset 1800-luvun nuorisoseikkailut ovat valitettavan yksipuolisia sanomassaan. 

Sana "Venäjä" aukeaa minulle kuin tumma venäläishuivi, jossa on kirkkaita, kylmän kestäviä kukkia, ja tarinaa tarinan sisällä...

Ennen kaikkea tämä on rakkaudenosoitus venäläsille ihmisille, ja taiteilijoille ;) Syylästä kasvava tähkä on silkkaa Harmsia, ja osan kirjaa näin selkeänä elokuvana: pitkitetyn, herkän voikukka-kohtauksen ja pysäytyksen lähikuvaan hammasharjasta joka sojottaa kaikkiin suuntiin. 

Bulgakovin kirja ilmoitetaan nimellä Mestari ja Margarita, alkuperäisellä nimellään ( vaikka pidän suomalaisesta nimestä Saatana saapuu Moskovaan ). Ja kissankusi löyhkää, ironisesti. Kauniisti venäläinen kirjallisuus avautuu eteemme, ja vähintään lopun kiitos-lista esittelee Liksomin suosikkeja. Mukana on myös Gogolin henki, tytön oudot kyyneleet tuovat mieleen Kuolleet sielut, jonka lause ”maailmalle näkymättöminä kyyneleinä näkyväisen naurun alta” on myös Dostojevskin Riivaajat romaanissa. 

Kirjan öykkäri-päähahmo pitää kirvein hampain kiinni Neuvostoliitosta ja sen saavutuksista: sosialismi ja kuuhun lentäminen. En muista että Vadim olisi kertaakaan kehunut hyttitoverille maansa kirjailijoita - ukko tunkee tyynyä kajariin kun kuuluu paikallista taidemusiikkia.. 

Kaiken huipuksi ukko käärii likapyykkinsä Literaturnaja gazetaan! Mikä roisto! ( wikipedia: Literaturnaja gazeta (ven. Литерату́рная газе́та, ”Kirjallisuuslehti”) on Moskovassa Venäjällä ilmestyvä kaunokirjallinen ja yhteiskuntapoliittinen sanomalehti. Lehti on perustettu huhtikuussa 1929. 

Aluksi se toimi eri kirjallisuusryhmien yhteisenä äänenkannattajana, mutta vuonna 1930 määräävän aseman sai Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys RAPP" sekä " Venäjällä on ilmestynyt myös kaksi muuta Literaturnaja gazeta -nimistä lehteä. Pietarissa vuosina 1830–1831 julkaistun kirjallisuuslehden toimittamiseen osallistuivat Aleksandr Puškin ja Pjotr Vjazemski. Toinen samanniminen lehti ilmestyi Pietarissa vuosina 1840–1849 ") Koska kyseessä ei ole pelkkä vanhan sanomalehden kierrätys ( kuten vessapapaerina ) vaan selkeä kannanotto. 


Välillä tytön ja miehen matka muistuttaa emigranttikirjailijan Vladimir Nabokovin tarinaa... Tosin tyttö on täysi-ikäinen eikä miehestä saisi akateemista kirveelläkään.. Ovatko he kumpikin karkumatkalla? 

Muistan Normihomolehden haastattelusta miksi eräs venäläinen kääntyi lesboksi: kun venäläinen mies istuu kuin tsaari... Kaukaasialainen mies on kuulemma pahempi. Pelottavimmillaan olleessaan tämä murhaaja Vadim puhuu käärmeestä, joka on noussut, hirviö joka on herännyt. Hän ei ole läpeensä paha eikä inhottava, vaan kenties viriili ja juonikas. Toimiiko YYA? 

Miksi hänellä on itseotuhoisen neron runoilijan Vladimir Vysotskin lempinimi? Marina Vladyn kirjoittamassa Vladimir – Katkennut lento henkilökuvassa tämä elämänsä suuri rakkaus matkaa kauas Siperiaan jossa tekee karmeita havaintoja ” syyttä vangituista ihmisistä Stalinin aikana”, joista syntyy väkeviä lauluja.. Raskolnikov joutuu Siperiaan pakkotyöleirille. Itse Dostojevski käänsi takkiansa karkotettuaan Siperiaan – Siperia opettaa? 

Hirviö vertaa itseänsä Iivana Julmaan, tyttö taas pitää hänen gagarinmaisesta hymystä pariin otteeseen. Mitä Louis Armstrong lauloi vyöstereoissa, että tämä on mahtava maailma? Laskiko Dusty Springfield laulussaan kymmeneen kunnes näkee hänet uudelleen? 

Venäläinen kuvataide loistaa poisto-olollaan – paitsi kitsch-julisteina tai karkeina kopioina. Niin, kukapa originaaleja mukaan traijais, paitsi vaihtaakseen ruokaan tai sukkahousuihin. 

Aleksander Sochaczewskin maalaus Hyvästit Euroopalle mainitaan, koska se kertoo kaiken, missä seisotaan. Kirjan kaltoin kohdellut eläimet nilkuttavat, ja katsovat silmiin lukijaa muistuttaen opettavaisista venäläisistä saduista, ja ennakoivat tulevaa, Tscernobyliä ja toimittajien murhia, äkkirikkautta ja järjestäytynyttä rikollisuutta. 

80-luvun lopulla pelkästään viina ei ollut ongelma, vaan yhä laajeneva heroiinikauppa. Irvokkaalla tavalla päähenkilö pääsee määränpäähänsä, kauas itään, jonkin alkuperäisen äärelle, samalla kuin opas piikittää itseään. 

Shamanismiin kuuluva luonnon ja eläinten kunnioittaminen ( kaikilla eläimillä on sielu, tietenkin ) Kirjassa on vanhan ajan villejä ja teollisia tuoksuja: kerosiini, nafta, lysoli, ja kamferi - yhtä aikaa hienoja ja pistäviä. 

On mukavaa, että kirjailijalla on aikaa paneutua kirjaan, tätä on ajateltu pitkään, ennen kirjoittamista, tavaramaailma on autenttinen auto- ja savukemerkkeineen, säveltäjineen kaikkineen. Neilikat, samovaarit, kopeekat, kaupunkien yliopistot ja johdinautot, sitten harvaan asutun taipaleen jurtat, ja luminen taiga, ja kaiken huipuksi nurkassa tönöttävä vino Stalin ikonina. 

Myös Katariina Suuri mainitaan - mutta vain törkeän miehen kommenttina. 

Turkoosiaurinkoinen kesäpäivä on silkkaa ranskalaista surrealismia ja samalla totta. Paul Éluard: The Earth is Blue like an Orange ( La terre est bleue comme une orange ). 

Miten venäläinen absurdismi eroaa italialaisesta? Majakovski: ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy” 

Ikävä tullee kirja- ja paperikauppaa nimeltä Gogolin nenä. Pitäisikö seuraavaksi lukea kun Majakovski matkustaa höyrylaivalla Kuubaan…


kirjallisuutta jota kannatta lukea,Siperian junarata Transsibirskaja magistral,Corto Maltese,Jules Verne,Marina Vlady,seikkailut,Rosa Liksom: Hytti 6,Finlandia 2012 voittaja, Hieno kirja Hytti nro 6, Hytti nro 6, Hytti numero 6



Transsiberian filmissä paras kohta oli kun Woody Harrelsonin roolihahmo sanoi hotellinsa olevan kuin Gulag… Kierrätyskeskuksesta saa ilmaisia kirjoja mm Gulag, tosin vain ruotsinkielisenä. Lukeminen kannattaa aina! Tosin kieleksi kannattee valita sen mitä osaa hienoiten. Köyhien taiteilijoiden piristävä elintarvikeliike Lidl myy Liksomin makeaa pokkaria ja vaikkapa Rakkautta ja Anarkiaa 2012 filmifestivaalien esittelemää DVD-elokuvaa Koskemattomat. 




Eilen 20.09.2021 näin siis elokukuvan Hytti nro 6 hurmoksellisessa ennakkonäytöksessä Rakkautta ja anarkiaa festareilla, jossa se oli lämpimin elokuva, mikä toi meidät kaikki yhteen, vanhat neuvostoliiton matkaajat, uudet venäjän matkaajat, kaikki. 

Juho Kuosmanen: Hytti nro 6 leffa


Kaikissa parhaimmissa venäläisissä tarinoissa raahataan mukana purnukkaa, onkohan siinä säilöttynät venäläinen sielu? R&A festareilla vihdoin nähtävänä rakas romaani HYTTI NRO 6, osin uudelleen syntyneenä, siirtyneenä 90-luvulle. Ja millä lailla... Rakkautta ja anarkiaa 20.09.2021 Lasipalatsin Bio Rexissä.

Rakkautta ja anarkiaa 2021: Hytti nro 6, pääosassa Seidi Haarla. R&A Q&A Hytti nro 6 ohjaaja Juho Kuosmanen, 20.09.2021 Lasipalatsin Bio Rexissä. Rakkautta ja anarkiaa avainelokuvat, vihdoin tämä leffa saatiin nähdä Helsingissä.

Hytti nro 6 elokuvaversio alkaa kun kaksi ääripäätä, mies ja nainen, asettuu pakosta samaan hyttiin Moskovasta kohti Muurmanskia. Koska hyteissä ovat sukupuolet sekaisin. Kun Rosa Liksomin romaanissa Hytti numero 6 (2011) ollaan vielä 80-luvun Neuvostoliitossa, ja tarinan neukkumies on vanhempi, väkivaltainen korsto, niin tässä versiossa venäläinen mies on suomalaista naista nuorempi, valta-asettelu on toisin. Kun Liksomin 80-luvulla NL-matkoilla hyteissä saattoi tapahtua mitä vaan, ihmisiä pystyi palottelemaan, ja viskomaan osissa akkunasta jorpakkoon, niin kenties 90-luvulle sijoittuvassa filkassa venäläiset uroot kokoavat yhdessä Rupikin kuutiota. Mies on stereotyyppinen vodkanjuoja, joka vie kaiken hapen hytistä, syö pahanmakuisia ruokia, polttaa korsteenina, arvostelee naisen ulkonäköä, hymyile enemmän, ja on vielä menossa luontoa tuhoavaan kaivokseen töihin, niin nainen haluaa mennä katsonaan Muurmanskiin kalliomaalauksia, viestejä 10 000 vuoden takaa, hän haluaa opiskella venäjänkieltä, ja kulttuuria, ja on rakastunut Irinaan, vanhempaan upeaan naiseen, jonka kekkereillä on aina ystäviä. Mutta tälle matkalle Irina ei tullut mukaan.
Hytissä miehen ja naisen yhteiselo saa sekä rom kom, että screwball-komedian sävyjä, mutta ihan omalla rytmityksellä. Elokuva on kuvattu junassa, junissa. Cannes-voittaja, tai hyvä häviäjä, oli mukavaa nähdä juurikin tänään 20.09. jolloin järjestettiin ensimmäiset Cannesit.


Muisti ja analogisuus, videokamera joka tallentaa yhdelle kasetille, jonka nauha saattaa syltätä. Tallennetut muistot voi menettää. Kuinka kauas jää Moskova.

Ehkä kirja ja leffa juurikin koronan aikaan voi innostaa ekologiseen matkailuun, maata pitkin, raiteita pitkin. Pääseehän itä-Helsingissä samoja raiteita pitkin Kiinaan.






Sosialistisesta mediastani Hyttileffasta:
Twitterissä

Rakkautta ja anarkiaa Q&A tekijöiden haastatteluja 


liksom

vuonna 1992 about












Hytti numero 6, Finlandia huumaa / Liksom 2012

Finlandia huumaa / Liksom 2012 Finlandia palkinto 2011,haastattelija Pekka Pesonen Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus,Rosa Liksom: Hytti 6,Akateeminen Kirjakauppa,Finlandia huumaa / Liksom 2012,



















Peter von Bagh Taiteiden yö 2011: Juna, ja kun Rosa Liksom oli junalla Siperiaan

Peter von Bagh Taiteiden yö 2011: Juna

Peter von Bagh Taiteiden yö 2011: Juna, ja kun Rosa Liksom oli junalla Siperiaan

















perjantai 20. elokuuta 2021

Valo Kurjen kolmaskin seikkailu vie mennessään menneeseen ruukki-idylliin, taiteen ja kotim muotoilun lähteille. Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste, BoD 2021

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste, BoD 2021. Postimies soitti kahdesti ja sain mm tämän... Nyt en muista sainko tämän perjantaina 13.08.2021. Olen lukenut tätä Valo Kurjen kolmatta seikkailua verkkaisesti, mikä tahti sopii koronan, rajoitusten, peruutusten ja epävarmuuden aikana. Se on [minulle] nostalgia 90-luvulta, mutta vähän karheaa, verkapintaista. Siis ei siirappista, eikä neonväristä, ei plastiikkista, ei myöskään solmuvärjättyä. 

Alussa olemme Valon tasapainoisessa päivässä, Vallilassa, myös kissat Sylvi ja Urho nauttivat elämästä, rauhallisesti. Valolla on kaikki mallillaan. Hänellä on upea, räiskyvä poikaystävä Jan, joka on impulsiivinen maailmanmies, ulospäin suuntautunut sosiaalisten tilanteiden ja taide-pippaloiden lepattava perhonen, luovan ajan työläinen, jolla on ollut keikkaa, kontakteja ja pisnestä myös Rapakon takana. Mutta onko Valo tyytyväinen hänen kanssaan. Mitä jos Jan häippäsee, katoaa muille maille, koska hänellä on ehkä kaamosmasennus, tai ei ainakaan halua olla pimeän pitkän talven aikana Suomessa. 

Olemme 90-luvulla. On loskainen kevät, pääsiäisen aika, rospuutto. Valon ystävät, eri toten Helena, innostavat, innostaa käymään Silverforssin ruukkikylässä, jossa itse ruukki, ruukit ovat hiljenneet ajan myötä, mutta jättäneet hyvät, tyhjät tilat monenlaisen taiteen ja käsityön tekijälle. Jan on varsin ihastunut paikkaan, jonne yrittää myös Valon kevääksi, kesäksi kutsua. Kyläläiset hieman kyräilevät hesalaisia turisteja, ja sitten kirja alkaa... 
 
On tapahtunut murha, menneisyydessä. Julma teko. Näin olemme 1/4 kohdassa karkeasti sanottuna. Korven ja Kurjen maailmaan on helppoa, ja rauhallista, miellyttävää sulahtaa. Ei aika entinen kai koskaan enää palaa... Mutta näin elimme, koimme kerran. Ei ällömakeasti, eikä hapanimelästi, vaan ehkä kuten bitter sweet, katkeransuloisesti, mutta sitäkin annostellen. Tämänkin kirjan kohdalla hämmästelee, ettei tähän ole tartuttu suuressa kustantamossa, muttei pienessäkään. En suinkaan arvostele tämänkään kirjan editointia, kustannustoimittajan työtä. Vaan ajattelen skandidekkareita, jonka lopussa kiitetään valtavaa laumaa kustannustoimittajia, agentteja, graafikoita, myyjiä, suunnittelijoita. Joita bestsellerien kirjoittajilla on. Mutta tämä ei ole bitter sweet symphony, vaan Diamond and rust, kuten kaikki muutkin Valo Kurjen kirjojen nimet ovat lainaa biiseistä. Kenelle ne nyt mitäkin merkitsevät riipaisevuudessaan, kestävyydessään. 
 
Sateenkaariteemaisessa rikoskirjallisuudessa kun ollaan, en muista, oliko niinkin sivistyneessä maassa kuin Suomessa kuinkakin hankalat ja riistävät lait, ja ihmisoikeudet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Käytännössä oli varmaan olla hankalaa toimia poliisina, jos kertoi taustastaan, tai perheestään, seurustelustaan. Niinkin juntissa ja ahdasmielisessä työpaikassa, alalla. Mutta ei nyt juututa siihen. Mutta minkälaiset oikeudet oli homoparille tuolloin avioliiton, adoption ja perinnönjaon osalta? Yhtäkkiä muistan Lostarin jonot (Lost & Found, Annankadun en anna enkä kadu) sekä Eerikinkadun gay paikan. Nykyisin noilla kulmilla saa jalkakäytävällä jalankulkija pelätä henkensä puolesta kun sähköpotkulautailijat, alepa-pyöräilijät ja woltti-kuskit ajavat päälle järjetöntä vauhtia. Jalkakäytävällä. Ennen tosiaan oli paremmin, kadulla uskalsi liikkua, kun kukaan ei ajoneuvolla ajanut päälle. Oli monenlaisia baareja, jotka olivat kokoontumispaikkoja, yhteisöjä. 

Korven dekkarien kieli, ja tyyli on rauhallista, on se jäävuoren huippu, eikä kaikkea tarvitsekaan heti päälle kaataa, jakaa. Valo on aikas salaperäinen tyyppi, mutta jakaa toki aatoksiaan, mitä ei ääneen lausuta. Tämä on nyt kolmas Valo Kurki -dekkari, jossa entinen poliisi, nykyinen divarinpitäjä, vanhan tavaran myyjä, on myös yksityisetsivä. Mutta hänellä on vainu, mutta myös korruptoitumattoman poliisin ja humaanin ihmisen moraali - hän ei myy mitä tahansa, ei epäilyttävien valokuvien kokoelmaa. Hän käy läpi jäämistöjä. Tässä on ihmisen tavarat, oma koti, asiat, joita arvosti, tai joita halusi säilyttää. Saako kirjoista enää mitään hintaa. 

Millaisia keikkoja voi ottaa vastaan yksityisetsivänä ja kovakulmaisena kaappina, henkivartijana. Salapoliisina Kurki on hyväkuntoinen juoksija, joka myös punnertaa, eikä heikkokuntoinen kuten stressaantunut, kuppia kaatava Sipowitsi (NYPD Blue tv-sarjan Andrew Sipowicz Sr., hyvin hetero, avioliittonsa menettävä työnarkomaani, tavallaan), jolta alkaa kohta ottaa pumpun päältä. Kun 90-luvun, ja 2000-luvun alun rikossarjoja muistelee. Hölmö rikossarja Silkkiä ja luoteja pyöri myös telkkarissa ns. eroottisena heterosarjana, jossa vain naisilla oli silkkisiä hepeneitä, jotka hädin tuskin peittivät käsikirjoittajien motiivit. Tai tuottajien. Tällaisella aikajanalla Kurki loistaa. Ja mikä ettei. 
 
Muistin Hovimäki-sarjan, kuinka siinä ruukki toimii. Miten ihmiset keksivät, osasivat, tai toivat idean kaukomailta valmistaa lasia, lasipulloja mm viinalle, apteekkiin. Että kuinka ennen muinoin keksittiin innovaatioita, jotka eivät tuhonnut luontoa (kuten nykyinen vaarallinen kaivospisnes mm Lapissa, Saimaalla ja muualla puhtaassa luonnossa), vaan helpotti rahvaan arkea, toi kaikille hyvää, teki koko kylälle hyvää. Piti yhteisön hengissä ja leivänkyrsässä. Pienen paikkakunnan viehättävyys dekkareissa sisältää uuden, tai vanhan selvittämättömän rikoksen, murhan. Kuten Agatha Christien Neiti Marplella. Ihan niin kaukana vintagessa ei olla, eikä edes ihan retrossa, mutta vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Kjell Westö on tullut mieleen Korpea lukiessa, ei ollenkaan sama tyyli, mutta ainekset on poimittu läheisiltä mättäiltä. Ehkä. On vieno haikeus. Ja julmuus. 
 
Kirjassa viitataan myös Tammisaaren leiriin, ja on loogista, että luokkasodan aikaan patruunat ja työväki ovat vastakkain. Tilanteet kärjistyvät. Isät ja pojat. Lahtarit ja punakaarti. Rikkaat ja köyhät. Mutta tuo selvittämätön murha, josta on todetty syylliseksi ehkäpä viaton, ts syytön juoppo. Aatelinen mies, oliko juoppo hänkin. Etuoikeutettu mies jonka sukunimessä on von. Kuka hän oli? Lehtileikkeissä, valokuvissa hän poseerasi Jörkan, Janssonin, Pöystin, Bandlerin kanssa. Mutta kuka hän oli. 
 
Tulee juhannus, juhlitaanko sitä sekä ruåtsalaisittain fallisen salon ympärillä, kuin myös suomalaisittain kokkoa polttamalla. Sulassa sovussa, perinteiden kanssa. 

Virkeyttä pitäjään luodaan taidekäsitöillä, joita turistit ehkä ostavat. Myös rakennuksia korjataan, niiden käyttötarkoituksia muutetaan. Mitä tapahtuu kylälle 90-luvulla, kun tehtaat sulkeutuu? Yleensä se on ollut Housut pois, Suu messingillä ja Pride, eli uusia innovaatioita, täysin uusia uria, aloja. Ainakin jos uskotaan brittiläistä sosiaalista draamakomediaa. Valo Kurjen kolmaskin seikkailu vie mennessään menneeseen ruukki-idylliin, taiteen ja kotimaisen muotoilun lähteille.
 
Kaiken kaikkiaan maltillinen ylistys taiteelle ja kotimaiselle muotoilulle. Suomi oli alkanut muuttua kansainvälisemmäksi, ihmisiä oli vaihdossa, eikä pelkästään muuttoliikkeenä Suomesta pois. Kekkoslovakia oli takana. Ruukin taiteilijayhteisössä oli kv porukkaa, ainakin maltillisesti. Osa esim keramiikkataiteilijoista oli pysäyttänyt oravanpyöränsä pankkialalla, ja pistänyt sormensa saveen. Siirtynyt aivan uuteen, luovaan työhön, vapaaseen työaikaan, pienellä paikkakunnalla, jossa voi hengittää puhdasta ilmaa, eikä leimata kellokorttia piukoissa sukkahousuissa ja sietämättömissä jakkupuvuissa, orjana pankkia, rahaa, kapitalismia nöyryytetysti kumartaen. Miten hetkessä kuumasta massasta muodostuu vielä maljakko, saviklöntistä dreijaamalla vati. 
 
Kannen keltainen väri toistuu myös vintagekaaran kyljissä. Keltainen on italiaksi giallo, rikoskirjallisuuden, ja fetisististen rikos- ja kauhuelokuvien genre, halpoja kirkuvia kansia, italialaisen eksploitaation merkkejä pulppikirjallisuuden kansissa, musta-keltainen on varoitusväri, mm ampiaisilla, liikennemerkeissä, muissa merkeissä, tarroissa. Varo askelmaa. Varo pudotusta. Lunta tippuu katolta. Keltainen on petturuuden väri ruusuissa, epäluotettavuuden merkki. Rosemaryn painajaisessa keltainen on uuden kodin, toivon, lastenkamarin väri. Paljompa auttoi? Bulgakovilla keltainen oli levoton, ruma väri kukkakimpussa. Keltainen lehdistö on törkypressi, miksi lööpitkin painetaan mustalla keltaiselle pohjalle. Muita hykerryttäviä keltaisia kohteita löytyy myös... Mutta lukekaapas itse.
 
Fyysisen kirjan fonttikoko on sopiva, tarpeeksi suuri. Myös rivien välissä on ilmaa. Olen ruvennut lukemaan ilman silmälaseja, kirja hyvin lähellä silmiä, ehkä havainto liittyy siihen. 
 
Lähikirjastoni sateenkaarihyllyssä ei ollut #ValoKurki romaaneja, mutta iltahan on vielä noir... Voivat olla lainassa. Gabriel Korven rikossarja on otettu hyvin vastaan, se on ollut mukava löytää itse. Kuinka monta dekkaria kertoo sateenkaari-ihmistä, muista kuin uhreista, tai homofobisen ja misogyynisen pomon kautta? 

Sain arvostelukappaleen Books on Demandilta, kiitämme!
20.08.2021 

Onneksi on Gabriel Korpi, ja lisää, jatkoa odottaen...

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Ah, norjalainen Lise Myhre ja sarjakuvansa goottityttö Nemi, joka on lemppareitani

Ah, norjalainen Lise Myhre ja sarjakuvansa goottityttö Nemi, joka on lemppareitani. Se on todella kaivattu sarjakuva - ettei esim kaupan lehtihyllyillä ole vain äijäilyä sodassa ja villissä lännessä. Tai jotain seksististä kuraa. Vaan tytöltä tytöille, gootilta gooteille, kauhufriikeiltä kauhufriikeille, naiselta naisille, sarjakuvan tekijältä lukijalle. Vihdoinkin monimuotoisuutta! Nemi ymmärtää Alice Cooperin ja Rutger Hauerin arvon. Hauerin virallisille sivuille nostettiinkin Nemin sarjakuvalainaus: " Elämä on kuin Blade Runneria. Mutta ilman Rutger Haueria. "

Lise Myhre at Hellsinki graphic novel festival. Or comics festival. Helsingin sarjakuvafestivaalit 02.09.2018 Kattilahallissa, Suvilahdessa. Kamerana Nikon D40. Bloggasin tästä aiemminkin eri kameroilla kuvasin. Kuvissa on sarjakuvan tekijöitä, istuvat paneelissa, paneeleissa, joissa keskusteltiin tärkeistä asioista. © Satu Ylavaara Photography 2018:




© Satu Ylavaara Photography 2018