maanantai 17. helmikuuta 2020

Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia

suomeksi vuonna 1991 julkaistu kirja Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia ( toimittaneet Tim Underwood ja Chuck Miller ), jossa messevä, tuhottomasti myynyt kauhukirjailija Stephen King kertoo mm. teostensa lasten yliluonnollisista kyvyistä.

Tai miksi hän on usein valinnut kirjansa päähenkilöksi, peiliksi, harvinaisia kykyjä omistavan joko viattoman lapsen ( Tulisilmä, Hohto ) tai epävarman tytön, toisenlaisen nuoren ( Carrie ).

Miksi lapset ovat herkempiä?? Tästä puhuttiin myös elokuvassa Panin labyrintti, jonka ruokasalikohtaus oli kuin suoraan Marilyn Mansonin videolta tai painajaisistani! Ja yleisistä peikkotarinoista...


Kannibaalit. Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 )

Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua. Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?

Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.

Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.

Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.

Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten!

Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!

Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko.

Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi…


Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa.

Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä. Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.

Thanatos ja Eros ovat jatkuvasti läsnä pariskunnan puuhissa – tavallaanhan he viettävät kuherruskuukautta. Mutta nainen vaistoaa, että jotain on huonosti. Mies taas pelkää, että nainen alkaa käyttäytyä kuten vaimonsa!

Naisen vaistotessa vaaraa pikku hiljaa vauhkoontuen olemme samassa kuin sopivasti vuodelta 1966 olevassa filmissä Dracula - pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness, 1966) , jossa kaksi brittiläistä avioparia reippailee Karpaateilla viktoriaanisena aikana. Joukon narisija valittaa kaikesta – ulkomailla ei ole mikään niin kuin kotona, mikään ei toimi, vali vali…. Tämä puritaaninen nutturapää haluaa aina nukkumaan aikaisin ja kieltäisi kanssamatkustajaltaan ilon tarjota kierroksia tavernan muille asiakkaille. Hän ei missään nimessä halua lomasuunnitelmaan mitään muutoksia. Kun joukko pakostakin joutuu yöpymään paikalliseen kolkkoon, siis kodikkaaseen linnaan ( jota ei ole edes kartalla ), jossa naisen ahdistus ja kauhu kovenee. Koska hän tietää, ettei kukaan heistä näe aamua. Muut matkustajat eivät kuitenkaan heivaa häntä rotkoon, vaan eivät ota todesta hänen höpötyksiään. Mutta miksi juuri narttu – tarkoitan tietenkin naaraspuolista koiraa – on parempi talonvahti…







KannibaalitKannibaalit by Guy N. Smith
My rating: 4 of 5 stars

Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua.

Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?


Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa

Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.

Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.

Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.

Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten! Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!

Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko. Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi… Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa. Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä.

Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.

View all my reviews

John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3 John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa, ei paha, tämä suomennettu pokkari on aikanakin vuodelta 1989.

Mikä siinä on, että turvalliselle syrjäseudulle matkatessaan valitsee lukemistokseen tulevaisuuden kauhuja? Onko se rentoutumista? Toisenlaista, omanlaista, kuin huvipuiston laitteet jossa maksullinen kirkuminen & kierros kestää tietyn verran?

 Käenpojat teoksessa inho ja hellyys sisältyvät yhteen raskauden pelkotiloissa. Kuin silloin, kun mökin keittiön kuivakaapin avatessani löysin tyhjästä, suurentavasta lasista luultavasti tehdystä purkista kerällään jatkuvasti vain nukkuvan pörröisen ötökän.


Miten kaikki naiset voivat olla raskaana yhtä aika? Miten he toimivat tulevaisuudessa? Mitä valintoja he tekevät? Mitä he voivat tehdä? Millainen eliömuoto siellä vatsassa kasvaa? Pitääkö hirviölle olla emo?


Selkeämmin asiaan paneutuu luultavasti elokuva I Married a Monster from Outer Space vuodelta 1958, josta ei traileriakaan tarvitse selvittämään pohdintaan, millainen juoni tässä on… Vuonna 1957, eli sopivasti paranoia-aikana ilmestynyt Käenpojat kuitenkin erosi valtavirtaexploitaatiosta.


Niin, 1950-luvun romaaneissa pääsimme nihilismissä traumaattisina jo pitemmälle: Fahrenheit 451, Kärpästen herra, Sieppari ruispellossa, Lahjakas herra Ripley, Nisti, Lolita, Peltirumpu ja tietysti Alaston Lounas ja Psyko, jotka lopettivat 1950-luvun.


Wyndham kertoo jotenkin liian vähän, ei nuivasti, muttei hän hehkuttele lainkaan eikä proustaile, anteeksi pröystäile. Sanansa hän pujottaa nokkeliin ilmaisuihin sopivien välimatkojen päähän - muttei onneksi lippalakki päässä eikä räkä valuen.

Wyndhamin rauhallinen tyyli luo enemmän pelkoa kuin aikalaisensa mahtipontiset 50-luvun b-, kauhu- ja tieteiselokuvien trailereissa kynsityn verenpunaiset, tai valuvan, fosforisen vihreät kirkuvat, yltiöpäiset ja mielikuvitukselliset otsikot mustien helvettien syvyyksistä ja pahojen atomiajan tiedeihmisiltä! The Breathless Suspense! The Horror that makes your hair stand on end! It´s unbelieable! It´s true! Daring and true expose of a hush-hush subject! Horrific ans all new! Se tuli ulkoavaruudesta! Tuhotakseen ihmiskunnan!


Mutta osattiin sitä myös brittein saarilla, ja rakastamassani Hammer yhtiössä: The new experience in horror! A new dimesion of suspense! 


Käenpojat teoksen filmatisoinnit: Village of the Damned ( 1960 ), Children of the Damned ( 1963 ) ja Village of the Damned ( 1995 ) – sekä tietysti Simpsonit –sarjassa aihetta on parodioitu. Ja kyläyhteisö kokoontuu – onhan hätätila.

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3 

Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki ( 1988 ) ja Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 )

Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki ( 1988 ) ja Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ).

Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??

Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.

Voi Anni, minkä teit,eli kriitikko ei ymmärtänyt Rosa Liksomin teosta Roskaa ( 1991 )

Muistan, kuinka luin pohjoisessa paikallista arvostelua otsikolla muistaakseni jotensakin näin Voi Anni, minkä teit, ja kyseessä oli Rosa Liksomin teos Roskaa ( 1991 ) . Pohjoisen pysähtynyttä, ja hyvin syönyttä kulttuuritoitotusta siis "arvostelua" suorastaan nolotti lukea, miten voi olla, että sarjakuvakirja on heille liian modernia!

Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??

Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.

Kiasman näyttelykirja Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998

Palaammeko maalle? Katselen Kiasman näyttelykirjaa Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998.

Teoksessa on mukana valokuvien lisäksi ainakin suosikkini Sirpa Alalääkkölän maalauksia, Aki Kaurismäen elokuvien stillkuvia, anarkiaa & poptaidetta, Eija-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatiota, ja mukana on mm Mieskuoro Huutajat.

Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999)

Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään.... PurppuravirratPurppuravirrat by Jean-Christophe Grangé


Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään....

View all my reviews