Arvokkain omistamani kirja on Haamulinna. Se on selkeästi kallein hankintani, ja kauhuromanttisen kokoelmani arvokkain.Minulla on maailman paras kirja: Eino Railo: Haamulinna! ( " Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevä väitöskirja Haamulinna 1925 ", Haamulinna : aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta, väitöskirja. Helsinki 1925, ilmestynyt englannin kielellä nimellä The haunted castle : a study of the elements of English romanticism. E. P. Dutton, New York 1927, Gordon Press, New York 1974 )
Kuinka ollakaan, vuosien suosien odotus palkitaan...
Löydän Eino Railon Haamulinnan, vanhan niteen, itsekin jo rauniolta näyttäen, vuodelta 1925.
Kirjan alaotsikossa lukee Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta.
Emmin kahden vaiheilla, kuin arkeologi. Jos avaan kirjan, mureneeko sivut sormilleni, syövätkö sen hyppelevät varpuset? Otanko riskin?
" Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään väheksytään. " Railo kirjoittaa.
Minulle itselle on huvittavaa lukea valistuksen ajan filosofeja, mm juuri herraa nimeltä Rousseau joka kyllä kirjoitti lastenoikeuksista, mutta silti roiski siämentänsä mihin sattui, ja lappasi äpäröitään lastenkotiin. Mutta palatakseni takaisin huuruin Haamulinnaan:
Railo valistaa sivulla VI suuren romantiikan olevan orgaanisen kehityksen tulosta juurtensa ulottuessa laajalle, ja kauas. Kauhuromantiikan ja ainestensa " on johdettavissa keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. "
Haamulinnassa huomaamme sivulla VII Englannin romanttisen kirjallisuuden kiintyneen " luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin "
lisäämällä romantiikan historiallista menneisyydenkaipuuta, ja Railo kokeekin tämän pläjäyksen yhdessä muodostavan " menneisyyden näyttämön joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. "
Lävitseni käy erinäisiä ravistuksia, tältäkö tuntuu kun joku kävelee haudallani? Minä tunnen kuinka Railon utuinen hahmo tutkiskelee aihepiiriään vuonna 1911 British Museumin kirjastossa, kuinka Bram Stoker penkoo Draculan taustoja aiemmin, ja vielä sitä aiemmin Mary Shelley; kuinka täyteen ahdettua tämä on! Ja kuinka kauniit pöydät, hyllyt, vitriinit; tämä olisi oiva olohuone, oma kirjasto. Mietin saapuuko joku minun jälkeenikin tänne penkomaan menneitä, ja järjestämään niitä esille - tuhoaako länsimainen ihmiskunta lopulla itsensä, että jäljelle jää vain joitakin niveljalkaisia, joista kehittyy ties mitä?
Eino metsästää byronilaista sankaria samannimisessä luvussaan jopa "korkeakulttuuriin" saakka: mm. Miltonin Saatana, ja Shakespearen Hamlet ja Jago kuuluvat tähän tummaan, tuliseen ja synkkään kastiin; " jo Otranton linnassa oli esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli" kirjoitetaan sivulla 249.
Nykyaikanakin* tällainen tummanpuhuva hahmo on esimerkiksi tummeli-sarjan Emmerdalen tyyppi Cain, oi tuo paha, köyhä, katkera, kostava poika, satukirjoista tunnetun nimensäkin veroinen, tummat silmät ruskea tukka, arvaamaton antisankari joka nuorukaisna vietteli serkkunsa => nykyään tällainen kauhuromanttinen tyypillinen vastenmielinen elementti kuten sukurutsa on siirretty saippuaoopperoihin, joista ei pirukaan eikä käsikirjoittajaryhmä ota selvää kenen kaa kukakin on ollut. Emmerdalessa Cainin ja serkkunsa Charityn salarakkaus saa aikaan lapsen, joka adoptoidaan muualle, kunnes hän teini-ikäisenä löytää juurensa. Cain ja serkkunsa eivät tietenkään ole menneet naimisiin keskenään, vaan yhtä rutiköyhä serkku on prostituoidun uransa lopetettuaan mennyt naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa, joka istuu pyörätuolissa ja asuu suuressa kartanossa - kuin keskellä Lady Chatterleyn rakastajan kulisseja...
Sarjassa Cainia sanotaankin välillä Heathcliffiksi, tarkoittaen samankaltaisuutta Humisevan harjun Heathcliffin, tuon tummanpuhuvan, romanttisen roiston prototyyppiä.
Railo mainitsee haamuja käsitelleessään lyhyesti Emily Brontën kaameatehoisen teoksen Tuulien kukkula ( Wuthering Heights, 1847 ), mikä tuntuu hassulta, ettei aiheeseen paneuduta, kun tuo Heathcliff on niin selkeä byronilaisen romanttisen antisankarin variaatio että. Nyt en löydä kirjahylyistäni yhtään suomalaista painosta Humisevasta harjusta jotta voisin tarkastaa koska se suomennettiin ensimmäisen kerran. Saablari!
Myös Päivi Alasalmi on käyttänyt vastaavaa romanttista, tummanpuhuvaa hahmoa mm. kirjassaan Ystävä sä naisien, mutta ironisesti.
Minulla on maailman paras kirja: Eino Railo: Haamulinna!
Ei voi olla totta!
Pitelen kädessäni, lepattavan kynttilän valossa, Railon Haamulinnaa, ensipainosta, kuin ruton pläikyttämää, joka näyttää hajoavan lukemisesta, muuttuvan tomuksi lukijan kanssa, sulautuvan yhteen, ollen raunio itsekin, kuinka ironista.
Vaikka teos sai aikoinaan, ja eritoten senkin jälkeen kritiikkiä, oli sen asialle omistautuminen ja lajissaan ensimmäisenä [ maassamme ] oleminen ainutlaatuista. Kirja on kirjoitettu reilu sata vuotta Frankensteinin jälkeen ja alle parikymmentä vuotta Draculan jälkeen, mutta se kertookin 1700-luvun lopun alkuperäisestä kauhuromantiikasta.
Uskallanko lukea tuota kirjaa? Olenko arkeologi joka on kahden vaiheilla? Ryöstääkö hauta, hyväksi käyttää, tuhota kertomalla kaikille?
Erityisen kiinnostava kauhuromanttisen kirjallisuuden laji on novelli - tuo täydellisen mittainen lukemisen nautinto kiireiselle modernille keskittymiskyvyttömälle ahmijalle - á la Edgar Allan Poe, Usherin talon häviö, Punaisen surman naamio; Ambrose Biercen tuotanto oli lähinnä mustan huumorin sävyttämiä ellei peräti repiviä kauhunovelleja - splatterin ja nihilismin edelläkävijöitä sekä Saatanan sanakirja jossa löytyy aforismit kaikelle.
Juuri nyt luen Poppy Z. Briten novelleja. H. P. Lovecraft, hullu tiedemies yli-ihminen-syndrooma, ja ei ollut mikään salaisuus kuinka helposti natsi-kytkökset liittyivät häneen.
Äh, ei minulla nyt ole tällaiseen aikaa. Olinko minä nyt liian herkässä tilassa? Vastaanottamaan? Oma naamani alkoi muistuttaa hirviön naamaa, tästä kaikesta noesta ja pölystä, hiestä ja väsymyksestä.
Minä latasin levysoittimen soittamaan Joutsenlampea, Orchestra of Corpse nimisen combon esittämänä. Kuinka monesta kauhuelokuvasta, tai ainakin yhdestä, Bela Lugosin tähdittämästä kolmekymmentäluvun Draculasta, se onkaan tuttu, balettisävellys, niin herkkä kuin tornista alas kieppuva hiottu, sokaiseva miekka, tai väkevä kuin absinttipisara murenevassa sokeripalassa; homehtuneen talon täytti musiikki, kuinka julmaa baletti on kidutusta varpaille ja sydämelle, ja täynnä noituutta ja nurejeveja trikoissaan; kylmässä, tuulettamattomassa kartanossa haisi unisten hiirien pesät ja mennyt maailma aikoja sitten topatuilla tuoleilla joilla ei enää väitellä, paleltua tai kilistellä Voltairen kanssa.
Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta by Eino RailoMy rating: 5 of 5 stars
Minulla on maailman paras kauhuromantiikkaa käsittelevä kirja: Eino Railo: Haamulinna!
Arvokkain omistamani kirja on Haamulinna. Se on selkeästi kallein hankintani, ja kauhuromanttisen kokoelmani arvokkain.
Kuinka ollakaan, vuosien suosien odotus palkitaan...
Löydän Eino Railon Haamulinnan, vanhan niteen, itsekin jo rauniolta näyttäen, vuodelta 1925. Minulla on maailman paras kirja: Eino Railo: Haamulinna! ( " Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevä väitöskirja Haamulinna 1925 ", Haamulinna : aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta, väitöskirja. Helsinki 1925, ilmestynyt englannin kielellä nimellä The haunted castle : a study of the elements of English romanticism. E. P. Dutton, New York 1927, Gordon Press, New York 1974 )
Kirjan alaotsikossa lukee Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta.
Emmin kahden vaiheilla, kuin arkeologi. Jos avaan kirjan, mureneeko sivut sormilleni, syövätkö sen hyppelevät varpuset? Otanko riskin?
" Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään väheksytään. " Railo kirjoittaa.
Minulle itselle on huvittavaa lukea valistuksen ajan filosofeja, mm juuri herraa nimeltä Rousseau joka kyllä kirjoitti lastenoikeuksista, mutta silti roiski siämentänsä mihin sattui, ja lappasi äpäröitään lastenkotiin. Mutta palatakseni takaisin huuruin Haamulinnaan:
Railo valistaa sivulla VI suuren romantiikan olevan orgaanisen kehityksen tulosta juurtensa ulottuessa laajalle, ja kauas. Kauhuromantiikan ja ainestensa " on johdettavissa keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. "
Haamulinnassa huomaamme sivulla VII Englannin romanttisen kirjallisuuden kiintyneen " luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin "
lisäämällä romantiikan historiallista menneisyydenkaipuuta, ja Railo kokeekin tämän pläjäyksen yhdessä muodostavan " menneisyyden näyttämön joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. "
Lävitseni käy erinäisiä ravistuksia, tältäkö tuntuu kun joku kävelee haudallani? Minä tunnen kuinka Railon utuinen hahmo tutkiskelee aihepiiriään vuonna 1911 British Museumin kirjastossa, kuinka Bram Stoker penkoo Draculan taustoja aiemmin, ja vielä sitä aiemmin Mary Shelley; kuinka täyteen ahdettua tämä on! Ja kuinka kauniit pöydät, hyllyt, vitriinit; tämä olisi oiva olohuone, oma kirjasto. Mietin saapuuko joku minun jälkeenikin tänne penkomaan menneitä, ja järjestämään niitä esille - tuhoaako länsimainen ihmiskunta lopulla itsensä, että jäljelle jää vain joitakin niveljalkaisia, joista kehittyy ties mitä?
Eino metsästää byronilaista sankaria samannimisessä luvussaan jopa "korkeakulttuuriin" saakka: mm. Miltonin Saatana, ja Shakespearen Hamlet ja Jago kuuluvat tähän tummaan, tuliseen ja synkkään kastiin; " jo Otranton linnassa oli esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli" kirjoitetaan sivulla 249.
Nykyaikanakin* tällainen tummanpuhuva hahmo on esimerkiksi tummeli-sarjan Emmerdalen tyyppi Cain, oi tuo paha, köyhä, katkera, kostava poika, satukirjoista tunnetun nimensäkin veroinen, tummat silmät ruskea tukka, arvaamaton antisankari joka nuorukaisna vietteli serkkunsa => nykyään tällainen kauhuromanttinen tyypillinen vastenmielinen elementti kuten sukurutsa on siirretty saippuaoopperoihin, joista ei pirukaan eikä käsikirjoittajaryhmä ota selvää kenen kaa kukakin on ollut. Emmerdalessa Cainin ja serkkunsa Charityn salarakkaus saa aikaan lapsen, joka adoptoidaan muualle, kunnes hän teini-ikäisenä löytää juurensa. Cain ja serkkunsa eivät tietenkään ole menneet naimisiin keskenään, vaan yhtä rutiköyhä serkku on prostituoidun uransa lopetettuaan mennyt naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa, joka istuu pyörätuolissa ja asuu suuressa kartanossa - kuin keskellä Lady Chatterleyn rakastajan kulisseja...
Sarjassa Cainia sanotaankin välillä Heathcliffiksi, tarkoittaen samankaltaisuutta Humisevan harjun Heathcliffin, tuon tummanpuhuvan, romanttisen roiston prototyyppiä.
Railo mainitsee haamuja käsitelleessään lyhyesti Emily Brontën kaameatehoisen teoksen Tuulien kukkula ( Wuthering Heights, 1847 ), mikä tuntuu hassulta, ettei aiheeseen paneuduta, kun tuo Heathcliff on niin selkeä byronilaisen romanttisen antisankarin variaatio että. Nyt en löydä kirjahylyistäni yhtään suomalaista painosta Humisevasta harjusta jotta voisin tarkastaa koska se suomennettiin ensimmäisen kerran. Saablari!
Myös Päivi Alasalmi on käyttänyt vastaavaa romanttista, tummanpuhuvaa hahmoa mm. kirjassaan Ystävä sä naisien, mutta ironisesti.
View all my reviews
Muuta:
Haluaisin tiedustella kuka omistaa tekijänoikeudet Eino Railon kirjoittamaan...
Haluaisin tiedustella kuka omistaa tekijänoikeudet Eino Railon kirjoittamaan kirjaan Haamulinna vuodelta 1925. Sisäsivulle on merkitty Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapaino, mutta kyseistä osakeyhtiötä ei ole enää olemassa. Voiko kirjaa pitää ns. Orphan works -teoksena? Olisin halunnut skannata teoksen ja julkaista sen netissä ilmaiseksi
Vastaus
Eino Railo kuoli vuonna 1948, joten valitettavasti hänen teoksensa ovat Suomen tekijänoikeuslain mukaan suojattuina 70 vuotta tekijän kuolemasta ja vapautuvat vasta vuoden 2018 jälkeen vapaasti levitettäviksi. Julkaisemiseen pitää siis lain mukaan saada lupa tekijänoikeuksien omistajilta, luultavasti Railon perillisiltä. Fennica-tietokannan mukaan ”Haamulinna” on Railon itsensä kustantama. Kirjapainolla ei ole mitään oikeuksia teokseen, jollei niitä ole jostakin kumman syystä sopimuksella luovutettu. Se, että oikeuksien omistajan tavoittaminen on ehkä hankalaa, ei oikeuta lain silmissä teoksen julkaisemista ilman lupaa.
Jos haluat koettaa hankkia julkaisuluvan, pitäisi selvittää Railon perikuntaa. Kansallisbiografian Eino Railoa koskeva artikkeli kertoo, että hänen lapsensa ovat Anna (syntynyt 1908), Hilkka Marja (s. 1911), Eeva Sorella (s. 1916) ja Juhani Elias (s. 1920). Saattaa olla, että lapset ovat jo kuolleet, joten etsintä pitäisi ulottaa heidän jälkeläisiinsä. Osoitteessahttp://www.geni.com/genealogy/people/Anna-Railo-Ilmonen/6000000008770701612 on joitakin tietoja Eino Railon vanhimmasta tyttärestä. Ehkäpä tietojen lisääjällä olisi jotakin tarkempia tietoja perikunnasta, jos onnistut tavoittamaan hänet. Kannattaa muistaa, että kaikilta lapsilta tai lasten perillisiltä tarvitaan luvat, jollei testamentilla ole muuta säädetty.
Toinen keino päästä Railon jälkeläisten jäljille voisi olla tiedustella asiaa niistä organisaatioista, joissa Railo on työskennellyt. Vaikka hänen aikalaisiaan ei varmasti ole enää niissä töissä, sieltä saattaisi löytyä ihmisiä, jotka ehkä tuntisivat Railon jälkeläisiä tai kenties vielä elossa olevia ystäviä. Wikipedian artikkelista osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Railo löytyy tietoa, että Railo toimi Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosenttina, WSOY:llä, Kauppalehdessä ja Kirjallisuudentutkijain seurassa, jotka ovat kaikki vielä olemassa.
Jos onnistut löytämään Railon jälkeläisiä muttet heidän yhteystietojaan, Eniron yhteystietohaku osoitteessa http://henkilot.eniro.fi/login?next=%2F voi auttaa. Palveluun tarvitaan tunnukset, mutta ne maksavat vain tekstiviestin verran ja käyttö on ilmaista. Myös yksinkertainen Google-haku voi antaa tietoja, miten jonkun henkilön tavoittaisi, esimerkiksi sähköpostiosoitteen tai viittauksen Facebookiin.
