maanantai 17. helmikuuta 2020

Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia

suomeksi vuonna 1991 julkaistu kirja Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia ( toimittaneet Tim Underwood ja Chuck Miller ), jossa messevä, tuhottomasti myynyt kauhukirjailija Stephen King kertoo mm. teostensa lasten yliluonnollisista kyvyistä.

Tai miksi hän on usein valinnut kirjansa päähenkilöksi, peiliksi, harvinaisia kykyjä omistavan joko viattoman lapsen ( Tulisilmä, Hohto ) tai epävarman tytön, toisenlaisen nuoren ( Carrie ).

Miksi lapset ovat herkempiä?? Tästä puhuttiin myös elokuvassa Panin labyrintti, jonka ruokasalikohtaus oli kuin suoraan Marilyn Mansonin videolta tai painajaisistani! Ja yleisistä peikkotarinoista...


Kannibaalit. Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 )

Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua. Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?

Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.

Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.

Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.

Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten!

Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!

Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko.

Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi…


Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa.

Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä. Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.

Thanatos ja Eros ovat jatkuvasti läsnä pariskunnan puuhissa – tavallaanhan he viettävät kuherruskuukautta. Mutta nainen vaistoaa, että jotain on huonosti. Mies taas pelkää, että nainen alkaa käyttäytyä kuten vaimonsa!

Naisen vaistotessa vaaraa pikku hiljaa vauhkoontuen olemme samassa kuin sopivasti vuodelta 1966 olevassa filmissä Dracula - pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness, 1966) , jossa kaksi brittiläistä avioparia reippailee Karpaateilla viktoriaanisena aikana. Joukon narisija valittaa kaikesta – ulkomailla ei ole mikään niin kuin kotona, mikään ei toimi, vali vali…. Tämä puritaaninen nutturapää haluaa aina nukkumaan aikaisin ja kieltäisi kanssamatkustajaltaan ilon tarjota kierroksia tavernan muille asiakkaille. Hän ei missään nimessä halua lomasuunnitelmaan mitään muutoksia. Kun joukko pakostakin joutuu yöpymään paikalliseen kolkkoon, siis kodikkaaseen linnaan ( jota ei ole edes kartalla ), jossa naisen ahdistus ja kauhu kovenee. Koska hän tietää, ettei kukaan heistä näe aamua. Muut matkustajat eivät kuitenkaan heivaa häntä rotkoon, vaan eivät ota todesta hänen höpötyksiään. Mutta miksi juuri narttu – tarkoitan tietenkin naaraspuolista koiraa – on parempi talonvahti…







KannibaalitKannibaalit by Guy N. Smith
My rating: 4 of 5 stars

Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua.

Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?


Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa

Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.

Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.

Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.

Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten! Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!

Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko. Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi… Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa. Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä.

Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.

View all my reviews

John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3 John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa, ei paha, tämä suomennettu pokkari on aikanakin vuodelta 1989.

Mikä siinä on, että turvalliselle syrjäseudulle matkatessaan valitsee lukemistokseen tulevaisuuden kauhuja? Onko se rentoutumista? Toisenlaista, omanlaista, kuin huvipuiston laitteet jossa maksullinen kirkuminen & kierros kestää tietyn verran?

 Käenpojat teoksessa inho ja hellyys sisältyvät yhteen raskauden pelkotiloissa. Kuin silloin, kun mökin keittiön kuivakaapin avatessani löysin tyhjästä, suurentavasta lasista luultavasti tehdystä purkista kerällään jatkuvasti vain nukkuvan pörröisen ötökän.


Miten kaikki naiset voivat olla raskaana yhtä aika? Miten he toimivat tulevaisuudessa? Mitä valintoja he tekevät? Mitä he voivat tehdä? Millainen eliömuoto siellä vatsassa kasvaa? Pitääkö hirviölle olla emo?


Selkeämmin asiaan paneutuu luultavasti elokuva I Married a Monster from Outer Space vuodelta 1958, josta ei traileriakaan tarvitse selvittämään pohdintaan, millainen juoni tässä on… Vuonna 1957, eli sopivasti paranoia-aikana ilmestynyt Käenpojat kuitenkin erosi valtavirtaexploitaatiosta.


Niin, 1950-luvun romaaneissa pääsimme nihilismissä traumaattisina jo pitemmälle: Fahrenheit 451, Kärpästen herra, Sieppari ruispellossa, Lahjakas herra Ripley, Nisti, Lolita, Peltirumpu ja tietysti Alaston Lounas ja Psyko, jotka lopettivat 1950-luvun.


Wyndham kertoo jotenkin liian vähän, ei nuivasti, muttei hän hehkuttele lainkaan eikä proustaile, anteeksi pröystäile. Sanansa hän pujottaa nokkeliin ilmaisuihin sopivien välimatkojen päähän - muttei onneksi lippalakki päässä eikä räkä valuen.

Wyndhamin rauhallinen tyyli luo enemmän pelkoa kuin aikalaisensa mahtipontiset 50-luvun b-, kauhu- ja tieteiselokuvien trailereissa kynsityn verenpunaiset, tai valuvan, fosforisen vihreät kirkuvat, yltiöpäiset ja mielikuvitukselliset otsikot mustien helvettien syvyyksistä ja pahojen atomiajan tiedeihmisiltä! The Breathless Suspense! The Horror that makes your hair stand on end! It´s unbelieable! It´s true! Daring and true expose of a hush-hush subject! Horrific ans all new! Se tuli ulkoavaruudesta! Tuhotakseen ihmiskunnan!


Mutta osattiin sitä myös brittein saarilla, ja rakastamassani Hammer yhtiössä: The new experience in horror! A new dimesion of suspense! 


Käenpojat teoksen filmatisoinnit: Village of the Damned ( 1960 ), Children of the Damned ( 1963 ) ja Village of the Damned ( 1995 ) – sekä tietysti Simpsonit –sarjassa aihetta on parodioitu. Ja kyläyhteisö kokoontuu – onhan hätätila.

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3 

Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki ( 1988 ) ja Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 )

Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki ( 1988 ) ja Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ).

Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??

Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.

Voi Anni, minkä teit,eli kriitikko ei ymmärtänyt Rosa Liksomin teosta Roskaa ( 1991 )

Muistan, kuinka luin pohjoisessa paikallista arvostelua otsikolla muistaakseni jotensakin näin Voi Anni, minkä teit, ja kyseessä oli Rosa Liksomin teos Roskaa ( 1991 ) . Pohjoisen pysähtynyttä, ja hyvin syönyttä kulttuuritoitotusta siis "arvostelua" suorastaan nolotti lukea, miten voi olla, että sarjakuvakirja on heille liian modernia!

Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??

Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.

Kiasman näyttelykirja Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998

Palaammeko maalle? Katselen Kiasman näyttelykirjaa Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998.

Teoksessa on mukana valokuvien lisäksi ainakin suosikkini Sirpa Alalääkkölän maalauksia, Aki Kaurismäen elokuvien stillkuvia, anarkiaa & poptaidetta, Eija-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatiota, ja mukana on mm Mieskuoro Huutajat.

Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999)

Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään.... PurppuravirratPurppuravirrat by Jean-Christophe Grangé


Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään....

View all my reviews

kuumassa kirjakaupassa vierailleen kiinnostavan portugalilaisen kommunistisen ateistin José Saramagon omistuskirjoitetun teoksen Toinen minä

Apropå – aloitin juuri impivaarassamme kuumassa kirjakaupassa vierailleen kiinnostavan portugalilaisen kommunistisen ateistin José Saramagon omistuskirjoitetun teoksen Toinen minä, jossa repsakka päähenkilö elää toivottoman vanhan aikaisena kaiken maailman uusien keksintöjen edessä – hän alkaa juuri koota videoteekkiä kiinnostavista tai klassikkofilmeistä, vaikka meidän pitäisi jo olla DVD- tai missä lie teräväpiirtoajassa… joka tuottaa ja tuottaa ja tuottaa jatkuvasti kehittyvää tekniikkaa ilman sisältöä…

kauhuromantikko Dorothy Eden julkaisi vuonna 1964 romaanin Bella

Dorothy Eden niminen kauhuromantikko julkaisin vuonna 1964 teoksen Bella, jossa niin ikään kaksi sisarusta, tumma ja vaalea, tuliluontoinen ja ujo seikkailevat viktoriaanisessa Lontoossa häväistysjuttujen ja mm. Ravenscroftin linnanherran kanssa… Teos julkaistiin impivaarassa metkassa Otavan Salamanteri sarjassa ainakin vuonna 1981 ( kolmas painos, pokkari ).

Linnaisten kartanon viheriä kamari pokkarina

Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).

Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari.

Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!

Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].

Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.

Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ].

SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975.

Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean. Linnaisten kartanon viheriä kamariLinnaisten kartanon viheriä kamari by Zacharias Topelius
My rating: 4 of 5 stars

Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).

Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari.

Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!

Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].

Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.

Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ].

SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975.

Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.

View all my reviews

lauantai 15. helmikuuta 2020

Orvokki Annalan historiallinen romaani Lallinkartanon Kerttu ( WSOY 2004 )

Orvokki Annalan historiallinen romaani Lallinkartanon Kerttu ( WSOY 2004 ) kertoo Kertusta jonka könsikäs Lalli hurmasi ja nai, ja toi köyhään pirttiinsä Köyliöön jalkavaimoksi. Hm. Kerttu oli alun perin Gertrud von Dieskau, ritarintytär Saksasta. En voi olla maistamatta höyryävää soppaa joka näistä tragedian aineksista on tehty. Voi olla, että syön koko kattilan....

Tapaus kiehtoo minua, tietenkin, olihan se ainoa suomalainen ei.

Kaikki muut suomalaiset tuhottiin. Heille ommeltiin marionetin nauhat, läpinäkyvät.


Tuuli oli tuonut ulkopäivälehden. Siinä väitettiin, ettei Lallia ollut olemassakaan! Katsahdin kantta, oliko päivämäärä 1.4.

Ei ollut.

Jos kyse ei ole aprillipilasta, niin sitten se on historian vääristelystä. Mitä ne vielä keksivät.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Minulla on maailman paras kauhuromantiikkaa käsittelevä kirja: Eino Railo: Haamulinna!

Arvokkain omistamani kirja on Haamulinna. Se on selkeästi kallein hankintani, ja kauhuromanttisen kokoelmani arvokkain.

Minulla on maailman paras kirja: Eino Railo: Haamulinna! ( " Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevä väitöskirja Haamulinna 1925 ", Haamulinna : aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta, väitöskirja. Helsinki 1925, ilmestynyt englannin kielellä nimellä The haunted castle : a study of the elements of English romanticism. E. P. Dutton, New York 1927, Gordon Press, New York 1974 )

Kuinka ollakaan, vuosien suosien odotus palkitaan...
Löydän Eino Railon Haamulinnan, vanhan niteen, itsekin jo rauniolta näyttäen, vuodelta 1925.

Kirjan alaotsikossa lukee Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta.

Emmin kahden vaiheilla, kuin arkeologi. Jos avaan kirjan, mureneeko sivut sormilleni, syövätkö sen hyppelevät varpuset? Otanko riskin?

" Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään väheksytään. " Railo kirjoittaa.

Minulle itselle on huvittavaa lukea valistuksen ajan filosofeja, mm juuri herraa nimeltä Rousseau joka kyllä kirjoitti lastenoikeuksista, mutta silti roiski siämentänsä mihin sattui, ja lappasi äpäröitään lastenkotiin. Mutta palatakseni takaisin huuruin Haamulinnaan:

Railo valistaa sivulla VI suuren romantiikan olevan orgaanisen kehityksen tulosta juurtensa ulottuessa laajalle, ja kauas. Kauhuromantiikan ja ainestensa " on johdettavissa keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. "

Haamulinnassa huomaamme sivulla VII Englannin romanttisen kirjallisuuden kiintyneen " luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin "
lisäämällä romantiikan historiallista menneisyydenkaipuuta, ja Railo kokeekin tämän pläjäyksen yhdessä muodostavan " menneisyyden näyttämön joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. "

Lävitseni käy erinäisiä ravistuksia, tältäkö tuntuu kun joku kävelee haudallani? Minä tunnen kuinka Railon utuinen hahmo tutkiskelee aihepiiriään vuonna 1911 British Museumin kirjastossa, kuinka Bram Stoker penkoo Draculan taustoja aiemmin, ja vielä sitä aiemmin Mary Shelley; kuinka täyteen ahdettua tämä on! Ja kuinka kauniit pöydät, hyllyt, vitriinit; tämä olisi oiva olohuone, oma kirjasto. Mietin saapuuko joku minun jälkeenikin tänne penkomaan menneitä, ja järjestämään niitä esille - tuhoaako länsimainen ihmiskunta lopulla itsensä, että jäljelle jää vain joitakin niveljalkaisia, joista kehittyy ties mitä?

Eino metsästää byronilaista sankaria samannimisessä luvussaan jopa "korkeakulttuuriin" saakka: mm. Miltonin Saatana, ja Shakespearen Hamlet ja Jago kuuluvat tähän tummaan, tuliseen ja synkkään kastiin; " jo Otranton linnassa oli esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli" kirjoitetaan sivulla 249.

Nykyaikanakin*  tällainen tummanpuhuva hahmo on esimerkiksi tummeli-sarjan Emmerdalen tyyppi Cain, oi tuo paha, köyhä, katkera, kostava poika, satukirjoista tunnetun nimensäkin veroinen, tummat silmät ruskea tukka, arvaamaton antisankari joka nuorukaisna vietteli serkkunsa => nykyään tällainen kauhuromanttinen tyypillinen vastenmielinen elementti kuten sukurutsa on siirretty saippuaoopperoihin, joista ei pirukaan eikä käsikirjoittajaryhmä ota selvää kenen kaa kukakin on ollut. Emmerdalessa Cainin ja serkkunsa Charityn salarakkaus saa aikaan lapsen, joka adoptoidaan muualle, kunnes hän teini-ikäisenä löytää juurensa. Cain ja serkkunsa eivät tietenkään ole menneet naimisiin keskenään, vaan yhtä rutiköyhä serkku on prostituoidun uransa lopetettuaan mennyt naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa, joka istuu pyörätuolissa ja asuu suuressa kartanossa - kuin keskellä Lady Chatterleyn rakastajan kulisseja...

Sarjassa Cainia sanotaankin välillä Heathcliffiksi, tarkoittaen samankaltaisuutta Humisevan harjun Heathcliffin, tuon tummanpuhuvan, romanttisen roiston prototyyppiä.

Railo mainitsee haamuja käsitelleessään lyhyesti Emily Brontën kaameatehoisen teoksen Tuulien kukkula ( Wuthering Heights, 1847 ), mikä tuntuu hassulta, ettei aiheeseen paneuduta, kun tuo Heathcliff on niin selkeä byronilaisen romanttisen antisankarin variaatio että. Nyt en löydä kirjahylyistäni yhtään suomalaista painosta Humisevasta harjusta jotta voisin tarkastaa koska se suomennettiin ensimmäisen kerran. Saablari!

Myös Päivi Alasalmi on käyttänyt vastaavaa romanttista, tummanpuhuvaa hahmoa mm. kirjassaan Ystävä sä naisien, mutta ironisesti.


Minulla on maailman paras kirja: Eino Railo: Haamulinna!





Ei voi olla totta!
Pitelen kädessäni, lepattavan kynttilän valossa, Railon Haamulinnaa, ensipainosta, kuin ruton pläikyttämää, joka näyttää hajoavan lukemisesta, muuttuvan tomuksi lukijan kanssa, sulautuvan yhteen, ollen raunio itsekin, kuinka ironista.

Vaikka teos sai aikoinaan, ja eritoten senkin jälkeen kritiikkiä, oli sen asialle omistautuminen ja lajissaan ensimmäisenä [ maassamme ] oleminen ainutlaatuista. Kirja on kirjoitettu reilu sata vuotta Frankensteinin jälkeen ja alle parikymmentä vuotta Draculan jälkeen, mutta se kertookin 1700-luvun lopun alkuperäisestä kauhuromantiikasta.

Uskallanko lukea tuota kirjaa? Olenko arkeologi joka on kahden vaiheilla? Ryöstääkö hauta, hyväksi käyttää, tuhota kertomalla kaikille?

Erityisen kiinnostava kauhuromanttisen kirjallisuuden laji on novelli - tuo täydellisen mittainen lukemisen nautinto kiireiselle modernille keskittymiskyvyttömälle ahmijalle - á la Edgar Allan Poe, Usherin talon häviö, Punaisen surman naamio; Ambrose Biercen tuotanto oli lähinnä mustan huumorin sävyttämiä ellei peräti repiviä kauhunovelleja - splatterin ja nihilismin edelläkävijöitä sekä Saatanan sanakirja jossa löytyy aforismit kaikelle.

Juuri nyt luen Poppy Z. Briten novelleja. H. P. Lovecraft, hullu tiedemies yli-ihminen-syndrooma, ja ei ollut mikään salaisuus kuinka helposti natsi-kytkökset liittyivät häneen.  

Äh, ei minulla nyt ole tällaiseen aikaa. Olinko minä nyt liian herkässä tilassa? Vastaanottamaan? Oma naamani alkoi muistuttaa hirviön naamaa, tästä kaikesta noesta ja pölystä, hiestä ja väsymyksestä.

Minä latasin levysoittimen soittamaan Joutsenlampea, Orchestra of Corpse nimisen combon esittämänä. Kuinka monesta kauhuelokuvasta, tai ainakin yhdestä, Bela Lugosin tähdittämästä kolmekymmentäluvun Draculasta, se onkaan tuttu, balettisävellys, niin herkkä kuin tornista alas kieppuva hiottu, sokaiseva miekka, tai väkevä kuin absinttipisara murenevassa sokeripalassa; homehtuneen talon täytti musiikki, kuinka julmaa baletti on kidutusta varpaille ja sydämelle, ja täynnä noituutta ja nurejeveja trikoissaan; kylmässä, tuulettamattomassa kartanossa haisi unisten hiirien pesät ja mennyt maailma aikoja sitten topatuilla tuoleilla joilla ei enää väitellä, paleltua tai kilistellä Voltairen kanssa.


Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikastaHaamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta by Eino Railo
My rating: 5 of 5 stars

Minulla on maailman paras kauhuromantiikkaa käsittelevä kirja: Eino Railo: Haamulinna!
Arvokkain omistamani kirja on Haamulinna. Se on selkeästi kallein hankintani, ja kauhuromanttisen kokoelmani arvokkain.

Kuinka ollakaan, vuosien suosien odotus palkitaan...
Löydän Eino Railon Haamulinnan, vanhan niteen, itsekin jo rauniolta näyttäen, vuodelta 1925. Minulla on maailman paras kirja: Eino Railo: Haamulinna! ( " Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevä väitöskirja Haamulinna 1925 ", Haamulinna : aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta, väitöskirja. Helsinki 1925, ilmestynyt englannin kielellä nimellä The haunted castle : a study of the elements of English romanticism. E. P. Dutton, New York 1927, Gordon Press, New York 1974 )


Kirjan alaotsikossa lukee Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta.


Emmin kahden vaiheilla, kuin arkeologi. Jos avaan kirjan, mureneeko sivut sormilleni, syövätkö sen hyppelevät varpuset? Otanko riskin?

" Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään väheksytään. " Railo kirjoittaa.


Minulle itselle on huvittavaa lukea valistuksen ajan filosofeja, mm juuri herraa nimeltä Rousseau joka kyllä kirjoitti lastenoikeuksista, mutta silti roiski siämentänsä mihin sattui, ja lappasi äpäröitään lastenkotiin. Mutta palatakseni takaisin huuruin Haamulinnaan:


Railo valistaa sivulla VI suuren romantiikan olevan orgaanisen kehityksen tulosta juurtensa ulottuessa laajalle, ja kauas. Kauhuromantiikan ja ainestensa " on johdettavissa keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. "

Haamulinnassa huomaamme sivulla VII Englannin romanttisen kirjallisuuden kiintyneen " luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin "
lisäämällä romantiikan historiallista menneisyydenkaipuuta, ja Railo kokeekin tämän pläjäyksen yhdessä muodostavan " menneisyyden näyttämön joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. "

Lävitseni käy erinäisiä ravistuksia, tältäkö tuntuu kun joku kävelee haudallani? Minä tunnen kuinka Railon utuinen hahmo tutkiskelee aihepiiriään vuonna 1911 British Museumin kirjastossa, kuinka Bram Stoker penkoo Draculan taustoja aiemmin, ja vielä sitä aiemmin Mary Shelley; kuinka täyteen ahdettua tämä on! Ja kuinka kauniit pöydät, hyllyt, vitriinit; tämä olisi oiva olohuone, oma kirjasto. Mietin saapuuko joku minun jälkeenikin tänne penkomaan menneitä, ja järjestämään niitä esille - tuhoaako länsimainen ihmiskunta lopulla itsensä, että jäljelle jää vain joitakin niveljalkaisia, joista kehittyy ties mitä?

Eino metsästää byronilaista sankaria samannimisessä luvussaan jopa "korkeakulttuuriin" saakka: mm. Miltonin Saatana, ja Shakespearen Hamlet ja Jago kuuluvat tähän tummaan, tuliseen ja synkkään kastiin; " jo Otranton linnassa oli esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli" kirjoitetaan sivulla 249.

Nykyaikanakin* tällainen tummanpuhuva hahmo on esimerkiksi tummeli-sarjan Emmerdalen tyyppi Cain, oi tuo paha, köyhä, katkera, kostava poika, satukirjoista tunnetun nimensäkin veroinen, tummat silmät ruskea tukka, arvaamaton antisankari joka nuorukaisna vietteli serkkunsa => nykyään tällainen kauhuromanttinen tyypillinen vastenmielinen elementti kuten sukurutsa on siirretty saippuaoopperoihin, joista ei pirukaan eikä käsikirjoittajaryhmä ota selvää kenen kaa kukakin on ollut. Emmerdalessa Cainin ja serkkunsa Charityn salarakkaus saa aikaan lapsen, joka adoptoidaan muualle, kunnes hän teini-ikäisenä löytää juurensa. Cain ja serkkunsa eivät tietenkään ole menneet naimisiin keskenään, vaan yhtä rutiköyhä serkku on prostituoidun uransa lopetettuaan mennyt naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa, joka istuu pyörätuolissa ja asuu suuressa kartanossa - kuin keskellä Lady Chatterleyn rakastajan kulisseja...

Sarjassa Cainia sanotaankin välillä Heathcliffiksi, tarkoittaen samankaltaisuutta Humisevan harjun Heathcliffin, tuon tummanpuhuvan, romanttisen roiston prototyyppiä.


Railo mainitsee haamuja käsitelleessään lyhyesti Emily Brontën kaameatehoisen teoksen Tuulien kukkula ( Wuthering Heights, 1847 ), mikä tuntuu hassulta, ettei aiheeseen paneuduta, kun tuo Heathcliff on niin selkeä byronilaisen romanttisen antisankarin variaatio että. Nyt en löydä kirjahylyistäni yhtään suomalaista painosta Humisevasta harjusta jotta voisin tarkastaa koska se suomennettiin ensimmäisen kerran. Saablari!

Myös Päivi Alasalmi on käyttänyt vastaavaa romanttista, tummanpuhuvaa hahmoa mm. kirjassaan Ystävä sä naisien, mutta ironisesti.

View all my reviews


Muuta:

Haluaisin tiedustella kuka omistaa tekijänoikeudet Eino Railon kirjoittamaan...

Haluaisin tiedustella kuka omistaa tekijänoikeudet Eino Railon kirjoittamaan kirjaan Haamulinna vuodelta 1925. Sisäsivulle on merkitty Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapaino, mutta kyseistä osakeyhtiötä ei ole enää olemassa. Voiko kirjaa pitää ns. Orphan works -teoksena? Olisin halunnut skannata teoksen ja julkaista sen netissä ilmaiseksi
Vastaus
Eino Railo kuoli vuonna 1948, joten valitettavasti hänen teoksensa ovat Suomen tekijänoikeuslain mukaan suojattuina 70 vuotta tekijän kuolemasta ja vapautuvat vasta vuoden 2018 jälkeen vapaasti levitettäviksi. Julkaisemiseen pitää siis lain mukaan saada lupa tekijänoikeuksien omistajilta, luultavasti Railon perillisiltä. Fennica-tietokannan mukaan ”Haamulinna” on Railon itsensä kustantama. Kirjapainolla ei ole mitään oikeuksia teokseen, jollei niitä ole jostakin kumman syystä sopimuksella luovutettu. Se, että oikeuksien omistajan tavoittaminen on ehkä hankalaa, ei oikeuta lain silmissä teoksen julkaisemista ilman lupaa.
Jos haluat koettaa hankkia julkaisuluvan, pitäisi selvittää Railon perikuntaa. Kansallisbiografian Eino Railoa koskeva artikkeli kertoo, että hänen lapsensa ovat Anna (syntynyt 1908), Hilkka Marja (s. 1911), Eeva Sorella (s. 1916) ja Juhani Elias (s. 1920). Saattaa olla, että lapset ovat jo kuolleet, joten etsintä pitäisi ulottaa heidän jälkeläisiinsä. Osoitteessahttp://www.geni.com/genealogy/people/Anna-Railo-Ilmonen/6000000008770701612 on joitakin tietoja Eino Railon vanhimmasta tyttärestä. Ehkäpä tietojen lisääjällä olisi jotakin tarkempia tietoja perikunnasta, jos onnistut tavoittamaan hänet. Kannattaa muistaa, että kaikilta lapsilta tai lasten perillisiltä tarvitaan luvat, jollei testamentilla ole muuta säädetty.
Toinen keino päästä Railon jälkeläisten jäljille voisi olla tiedustella asiaa niistä organisaatioista, joissa Railo on työskennellyt. Vaikka hänen aikalaisiaan ei varmasti ole enää niissä töissä, sieltä saattaisi löytyä ihmisiä, jotka ehkä tuntisivat Railon jälkeläisiä tai kenties vielä elossa olevia ystäviä. Wikipedian artikkelista osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Railo löytyy tietoa, että Railo toimi Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosenttina, WSOY:llä, Kauppalehdessä ja Kirjallisuudentutkijain seurassa, jotka ovat kaikki vielä olemassa.
Jos onnistut löytämään Railon jälkeläisiä muttet heidän yhteystietojaan, Eniron yhteystietohaku osoitteessa http://henkilot.eniro.fi/login?next=%2F voi auttaa. Palveluun tarvitaan tunnukset, mutta ne maksavat vain tekstiviestin verran ja käyttö on ilmaista. Myös yksinkertainen Google-haku voi antaa tietoja, miten jonkun henkilön tavoittaisi, esimerkiksi sähköpostiosoitteen tai viittauksen Facebookiin.
28.08.201017:32

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Charlotte Brontën ihastuttava klassikko Kotiopettajattaren romaani

Charlotte Brontën ihastuttava klassikko Kotiopettajattaren romaani (1847; suomennettu vuosina: 1919 Tyyni Haapanen-Tallgren, ja 1985 / Kaarina Ruohtula) onkin sitten ollut kuumaa kamaa divareissa. Mikäs siinä. Hassua kyllä – ostaessani kassillisen, siis kymmeniä poistokirjoja, poimin mukaani myös vanhan painoksen Brontën teoksesta Syrjästäkatsojan tarina ( Villette, 1853; suomennettu vuonna 1966 / Tyyni Haapanen). Kirja tuli maksamaan noin kolme senttiä. 

Carol Shields: Jane Austen

Tällä välin voin suositella elämänkertaa Carol Shields: Jane Austen (Jane Austen), Ajatus Kirjat 2006, suomentanut Maria Lyytinen. Hirveintä mitä kirjailijalle voi tehdä, on viedä tältä kirjoituspöytä – nykyään samaa merkitsisi työrauhan vieminen. Se merkitsee samaa kuin sormen katkaiseminen pianoa soittavalta naiselta teoksessa Piano. Act less..

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa / Northanger Abbey. Kansitaidetta

Neito vanhassa tornissa ol kauhuromantiikan pastissiin tehty, genreä kritisoiva, t kohottava, riipuen lukutavasta. Musta se on puhdistava, kuumottava hurraahuuto nuoren naisen mielikuvitukselle, fantasioille ja omalle tilalle, omille kirjoille, omalle kylvylle, omille unelmille.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa Kirjasampo  alkup. Northanger Abbey..
  wikissä
Goottiromaanit: parodiat jo aikanaan -1818-:
- Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, 1953, 1999. ( alkup. Northanger Abbey, 1817)

Ja nyt vallan muualle. Stephen Kingin Piina ja Jane Austenin Neito vanhassa tornissa. Kuink vaarallista kiihdyttävän ja kauhuromanttisen kirjan lukeminen on. Tämähän tarkoitti, että naisten seksuaalifantasiat ovat jonkin patriarkaatin mielestä vaarallisia. Mitä kun ne kielletään




Linna-sarja ja muu romanttinen lukemisto, viihdekirjallisuus 1970-ja 1980-luvuilta

Onko tämä nyt kirjallisuutta? Ha haa! Kyllä on. On kirjallisuutta, joka merkitsee sen kirjoittajalle paljon, siis elämää, ja kirjallisuutta, joita ihminen haluaa lukea.

Mitä romanttista hömppää, eskapismia luki syrjäseutujen Pohjoisen naiset aikana ennen internetiä, ja mahdollisia kirjakerhojakin.

Linna-sarjan tämän v. 1973 teoksen nimi Tatuoitu vaakuna tietystikin kiinnostaa, ja kuvassakin on joku yhteys Neljään muskettisoturiin - ja siihen yhteen petolliseen naiseen. Blyymit ovat komeita niin kuin nykyään burleskissa.


Löysin näitä, tai vastaavia vanhan talon ullakolta, ja ajattelin naisia, jotka ovat lukeneet näitä. Ottaneet aikaa itselleen. Oman tilan. Viileällä ullakolla vanhojen kahvipannujen ja hetekoiden keskellä. Tai ulkona keinussa kerran.


Sen sijaan lääkärisarjoja en siedä, aivan hirveätä sössötystä ja sössimistä - paitsi Nurse Jackie (aivan hillitön sarja, ja vihdoinkin kiinnostavia haastavia päärooleja naisille), House (varsinainen arvauskeskus) ja Monroe (erinomainen musiikki, mm Nick Cave).




Morfiini surmaa, tohtori Frank

Eino Railo: Kuin uni ja varjo

Eino Railo Kuin uni ja varjo
KUIN UNI JA VARJO | Kansallinen audiovisuaalinen arkisto
Railo, Eino | Kirjasampo.fi - kirjallisuuden kotisivu


Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon, kirjallisuuden historiaa, kotimaisten kirjailijoiden elämänkertaa

Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon, kirjallisuuden historiaa, kotimaisten kirjailijoiden elämänkertaa, 0,20€, kirjastosta. Goottipoikien goottipoika, kalpea poika, runoilija Uuno Kailas. Minun kotini on avoinna myös vanhoille, unohdetuille ja hylätyille kirjoille....

Uuno Kailas: Talo runo, Päivi Alasalmi: Vainola

Uuno Kailas on suosikki goottipoikiani kotomaisessa runoudessa. Uuno Kailas: Talo runo, Päivi Alasalmi: Vainola. Vainolasta olen kirjoittanut jo täällä verkossa niin paljon. Lisään tähän myöh.

Uuno Kailas: Talo runo wikiaineistossa
Uuno Kailas:Yksin Runosto linkissä 


Mia Hirvelä: NARRINA GOOTTILAISLINNASSA. Lajiparodia Päivi Alasalmen postmodernistisessa romaanissa Vainola linkissä PDF

Oli synkkä ja myrskyinen yö jolloin Frankenstein syntyi. Mihin kaikkeen tuo romaani laajeni, päätyi. Mikä myrskyssä kiehtoo.

Puhumattakaan Frankensteinistä jossa päästään napaseutua paljon kylmemmäksi: siinä reissataan akselilla: Pietari, Lontoo, Samarkand, Grönlanti, Genéve, Napoli all night long. [Fiesta forerver?] huh huh!

Todella pahamaineiset englantilaiset jatkavat nautiskellen filosofiaansa sveitsiläisissä, romanttisissa kulisseissa - nuoret tyttöset kikattavat ja haluavat repiä vaatteet Byronin ja Shiloah´n päältä, edes kaistaleen muistoksi, tai hiuskiehkuran - nämä romantiikan runoilijat makaaberine imagoineen olivat aikansa paheellisia rocktähtiä ( sex, drugs ja goottilaiset tarinat; aikansa nihilistiset, ateistiset kukkaislapset jotka julistivat vapaata rakkautta koska eivät itse miehinä koskaan joutuneet sen riskin eteen että vapaasta seksiaktista johtuva raskaus tappaisi heidät ), joiden kartanoelämää turistit kiikaroivat tiuhaan vuokratuilla kaukoputkillaan.

Kauhuromanttinen kartano pimeine öineen, sähäkköine salamoineen, syvine järvineen, alkoholin ja laudanumin käyttö sekä oman elämän demonit yhdessä loivat hiukkaskiihdyttimen jossa jokainen vuorollaan keksi oman kauhutarinansa. Kuinka suuri voima ihmisen mielikuvituksella onkaan? Ja toisaalta, kuinka järkyttävä tragedia nuoren ihmisen elämä onkaan jatkuvine kuolemineen, keskenmenoineen, itsemurhineen, syrjähyppyineen, kodin hylkäämisine. Se oli myös hedonistinen keidas, jossa sai rauhassa antautua nautinnolle, ilman rajoja, kuin dekadentissa yksityiskylpylässä. Ryhmäseksi oli kaunista, ja takkatuli loimusi. Maie kertoo Polidorille kuinka haluaa kuolleen pienen lapsensa palaavaan takaisin elämään, että hänet vain hierottaisiin henkiin..

Mary Shelley: Frankenstein - uusi Prometheus, (1818, suom. 1973, Gummerus)
hirviön rakennusresähti [=resepti] Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle ja hahmottaa henkinen ja konkreettinen miljöö ja tunnelma = viima, laboratorio, kuolemanpelko, tuho, peruuttamaton kohtalo, ukkosmyrsky, manaaminen, turmeltuneisuus, saasta, mikroskoopit, hautausmaa, ruumishuone, kuu ja keskiyö. matkan elementit = laiva, postivaunut, valaanpyyntialus, purjehdusväylä, löytöretket, takaa-ajo. Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = paroni tutkija Victor Frankenstein voi kuvata samoin kuin elämäntyötänsä: urhea, kiihkeä, jalo, tiedonjanoinen, lannistumaton, rohkea olento, mutta myös: hurja, kuohuva, riutunut demoni. [Victor tarkoittaa myös voittajaa.]

verbit = ilahtua, suhtautua, tutkia, miten = kolkosti, kouristuksen omaisesti, Adjektiivit = hyinen, kauhistuttava, mielipuolinen, metafyysinen, lopullinen, moraalinen, hanakka, galvanistinen, Muu tuikitärkeä tilbehööri

subst = suojamuuri, kerubi, Agrippa, Paracelcus, surutalo, velttous, mätäneminen, korahdus, irvistys.

Sekä tietysti kliseekimarat = hautojen häpäisy, sielussa palava kiihko, meri jylisee, intohimojen orja, heittäytyä kyyneliin, keskiyön aikoihin, kauheuksien muisto, keltainen kuunvalo, viheliäisen demoninen luomus.

Ja, ah, interjektiot ja puolipisteet; ne rytmittävät kauhua; sydäntenlyöntien tahtiin; tai kun sydän jättä lyömättä kauhusta!

Muista kirjoittaa minämuodossa ja imperfektissä! Victor on moderni työnarkomaani. Hän etsii tietoa ja viisautta, mutta hänen tutkimuksiensa keskelle luikertelee myrkyllinen käärme. Miksi Mary kirjoitti uudelleen selkeän paratiisi-myytin? Pelottiko häntä kirjan vastaanotto? Että se julistettaisiin pannaan?

Että Mary poltettaisiin roviolla kerettiläisten mielipiteittensä ja boheemien elämäntapojensa vuoksi?


Mary Shelleyn verissä siis virtasi radikaalien, ihmisoikeuksista pamfleteissaan ja kirjoissaan taistelevien vanhempien kuohuva, filosofinen, humaani veri.

Miksi Mary kirjoitti rivien väliin maailman olevan leppoisamman ja tasapainossa ennen / ilman tietoa? Eikö tuo käärme [kloonaaminen, ikuinen elämä, nuoruuden lähteiden hakeminen, kohdun vuokraus] vaikkakin välillä epäonnistuessaan ainakin vähintään herätä seuraajia ja uusia onnistumisia? Antaa suunnan tulevaisuudelle? Jos kirjan opetus on ei saa leikkiä luojaa? Niin miksi? Miksi ei? Tiede ei ole leikkiä?


Frankenstein on veikeä kertomus [ älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon / opetan ] siinä mielessä kuten Justine jossa de Sade pyytelee liiankin kömpelösti, huomiota herättävän nöyrästi mutta tuskin vilpittömästi anteeksi [ kieli poskella tai kenties joissain muualla... eh... sopukoissa.. ] kirjojen sivuilla tulevia kauheita tapahtumia, että ihmiset oppisivat pitää varansa: älä luota keneenkään, että tällainen on maailma todella, kova, kylmä ja hyväksikäyttävä, niin koulujen kuin luostarienkin sisällä "suojassa".

Toisaalta se mainostaa hyvin omahyväisesti kirjan alussa mitä tuleman pitää. Mikä ironia. Mikä markkinointijippo.

Sadomasokistiset kertomukset ovat gootahvia siksi, että ihminen teljetään tyrmään. Piste. Mutta onko aika valmis uusille radikaaleille [Frankens]teinille? nein Victorin tarina etenee kuten Extreme Duudsonien, Jackassien, modernien sirkusten tai kenen tahansa tv:ssä esiintyvän nyky-fakiirin näytös, jossa jonglöörataan moottorisahoilla, lyödään nitojalla muistilappuja pyllyyn, roikotetaan nänneistä painoja, syödään lasimurskaa jne. Joka jaksossa muistetaan mainita: älä yritä tätä kotona. Mutta mistä he itse aloittivat?? Victor tietää saavansa aikaan jotain suurta, enemmän kuin ennen, hän tietää menevänsä kauemmaksi, syvemmälle kuin kukaan muu - sama koskee Mary Shelleytä, joka alleviivaten ja vakuuttaen sanoo nerojen työn kääntyvän "lopulta miltei aina ihmiskunnan hyväksi".

Victor / Mary ottaa meidät mukaansa hyiselle koirarekiajelulle, kirpeätä räntää lentää kasvoille. Matka on ristiriitainen koska kertoja välillä toppuuttelee, välillä innostuu hehkuen muistelemaan kolkkoja kokemuksiaan. Victor edistyy, edistyy opinnoissaan ja lopulta keksii keinoja millä parantaa kemiall. instrumentteja. Elämän - ja kuoleman - peruskysymysten äärellä kertoja miettii ihmisruumiin ja itse asiassa koko elämän, elämisen, hengissä olon, hengittämisen periaatetta kuin paraskin eksistentialisti. Hän tietää pelkuruuden ja huolimattomuuden rajoittavan, pidättelevän tutkimuksiaan.

On perehdyttävä kuolemaan, anatomiaan, ja tutkittava mätänemistä, hajoamista, hautakammioita ja ruumishuoneita. Tässä miljöössä Frankenstein ei tunne olevansa "mielipuuhissaan askaroiva taiteilija" vaan hän on paremminkin "näännyttävään raadantaan tuomittu orja." Sitten luen lauseen: "Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä." Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...

=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --"


Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova. Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä).

Eroottisen piinaavassa Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon ja tuo kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat kauhuromanttiset elementit: kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään... Se elää? Se elää! Mitä jos se on kuollut??


Ken Russel: Gothic - yövieraat, 1986. Julian Sands on tuttu niin fantasia- ja kauhuelokuvista kuin tylsästä taide-elokuvasta ohjaajina á la Tavianin pojat. Herkullisimmillaan Sands on Ken Russellin Gothic - klassikossa, jossa hän näyttelee romanttista, dekadenttia runoilija Percy Shelley´ä, [ lordi Byronin intohimoista kollegaa ja turmion jakajaa, ja tietysti Frankensteinin äidin Mary Shelleyn rakastajaa ja tasavertaista, vaan ei yksinoikeudella uskollista puolisoa ] joka kiihkeästi palvoo sinisten salamoiden värittämää synkkää yötä lihaksikkaan alasti kartanon katolla huseeraten. Sitten minä istuin valmiina katsomaan Ruotsin televisiokanava 2:n ohjelmaa Mary Shelley - The birth of Frankenstein. Mitäpä me naiset muuta tarvitsemme kuin Mary Shelleyn painajaisia.


Mary Shelley - The birth of Frankenstein. Osin tunnelmallisesti näytelty, panostettuna sopivan pelottavaan rekvisiittaan, tämä äärettömän mielenkiintoinen, väritetty moderniin aikaan sopiva dokumentti kuvaa kirjailija Mary Shelley´tä älykkäänä pikku kiharapäänä; lapsena, joka kuulee, tietysti salamoiden räiskiessä, aikuisten kertomia oikeita todellisia kauhujuttuja, joissa rikollisen kuolleeseen ruumiiseen ahdetaan sähköä ja tämän silmä avautui! Mary kävelee isänsä syliin ja kysyy, eiväthän kuolleet ihmiset palaa takaisin henkiin? No ei toki, isä naurahtaa. Se oli vain koe. Pelkkä koe... Robert Winston kertoo ohjelmassa 1800-luvun ainutlaatuisuudesta valtavien, mullistavien tieteellisten keksintöjen osalta. Mutta kansa luuli oikeasti, että sähkö ja magnetismi herättävät kuolleet henkiin. Intellektuellissa kodissa Mary kuuli kokeista joita tehtiin hirtetyillä miehillä. Olihan tämän pikkupadan isä kuulu radikaali - filosofi William Godwin, jonka kirja vaati oikeuksia kaikille ja tietysti radikaalit tarttuivat siihen hanakasti. Mary syntyi vallankumouksellisena aikaan 1797.

Hänen äitinsä oli Mary Wollstonecraft - ei sen vähempää kuin feminismin perustaja. Tämä tyrmäävä nainen oli radikaali, kaunis, itsenäinen maailmankiertäjä, hänellä oli avioliiton ulkopuolinen tytär - ennen naituaan Godwinin.

Maryn kirja naisten oikeuksista - koskahan se ilmestyisi pokkarina suomeksi? Tjaa, eihän suomessa naisten oikeuksista ole aikaisemminkaan välitetty - kirja naisten oikeuksista oli ja on yhä, tietenkin, klassikko - vuosia vuosia ennen suffragetteja ja naisasialiikettä. * laske kuinka monta vuotta - toisaalta nyt koulu-tv:ssä kysyttiin miksi naisen tukanleikkuu maksaa enemmän kuin miehen - mutta ei sitä oikeata kysymystä, miksi nainen tienaa vähemmän kuin mies * Mary-tytön ollessa 11 päivää vanhaa hänen 38-vuotias äitinsä Mary Wollstonecraft kuolee turhaan, ja liian aikaisin, lapsivuodekuumeeseen. * kosketan vatsaani. ikuinen riski. * Tunsiko Mary syyllisyyttä äitinsä kuolemasta? paha poika Oxfordista Isä-filosifia jumaloitiin - yksi ihailijoista oli 21-vuotias runoilija Percy Bysshe Shelley - paha poika Oxfordista. Vakava mies - jolla oli arvot kohdallaan - kyseenalaisti ja vastusti kaikkea vääryyttä - kuten kirkkoa ja avioliittoa.


5. toukokuuta 1814 Shelley piipahti Godwinin lontoolaiseen kirjakauppaan saadakseen käsiinsä valioteoksen, tuon arvokkaimmista arvokkaimman aarteen - sankarinsa kauniin 16-vuotiaan tyttären, Maryn. Nämä sivistyneet nuoret eivät seiso hiljaisina hermostuneina puutappeina vihdoinkin toisensa tavatessaan - vaan puhe alkaa pulputa Danten Infernosta.

Shelley kertoo, että hänet heitettiin ulos Oxfordista. Mary vastaa: itsenäinen ajattelija on vaarallinen. Shelley itse oli jo naimisissa, joten he joutuivat tapaamaan toisiaan romanttisesti salassa, goottilaiseen tyyliin hautausmaalla, jonne hänen äitinsä oli haudattu, äiti, joka oli suuri vapaan rakkauden puolestapuhuja. Kun heidän suhteensa kiellettiin - jopa radikaali isä joutuu laittamaan rajat alaikäiselle tyttärelleen - ties mitä tapahtuisi, jos Mary joutuisi raskaaksi. Ajatteliko Mary tätä, pelkäsikö vai oliko vaan maailmoja syleilevän ensirakkautensa, kielletyn rakkauden, hänen älykkään, tuoreen, rohkean sielunkumppaninsa lumoissa? Ajatteliko hän Shelleyn raskaana olevan vaimon tunteita? Mitä tapahtuu jos he erotetaan? Percy halusi kaksois-itsemurhan laudanumilla ja pistoolilla kunnon rakastavaisten tapaan. Mary silitti hänet järkiinsä. Papereilla ja juomaa kohottaen lausutut kauniit, itsenäisen rakkauden vapauden sanat olivat kaikkea muuta todellisuudessa. Aina joku satutti itsensä. Shelley nautti haaremistaan johon kuului Maryn ja vaimonsa lisäksi Maryn sisarpuoli Claire. * katso aiheesta elokuva Gothic, ohjaus Russell * Mikäs siinä oli köllötellessä, kuin perienglantilaisen sandwichin välissä. Mary, Shelley ja Claire karkaavat. Mitäs muuta Mary voi menettää kuin maineensa ja elämänsä? Henkensä? Itsekunnioituksensa? He lähtevät matkaan vaikka maallinen myrsky ulvoo öistä lauluaan merelle, jonka siniset aallot ja pärskyt lannistavat suuremmankin rehentelijän. He matkaavat ja kuulevat Konrad Dippel -nimisestä anatomista, joka on hairahtanut mustaan magiaan. Dippel kuulemma varastaa ruumiita haudoista ja spruittaa heihin aineita saadakseen ne takaisin elämään. Pötypuhetta, sanoo Percy.

Mutta Maryn aivot jaksavat ja jatkavat raksuttamista. Dippelin syntymäpaikka oli nimeltään englanniksi rock of the Franks, = < Frankkien klippaa, ja saksaksi Borg Frankenstein. 17-vuotiaana, siis itsekin lapsena, Mary synnyttää pikku tyttären - kaksi kuukautta liian aikaisin. Lapsi kuolee. Mary uneksi, että lapsi heräisi eloon. Nämä kaikki vaikeat kokemukset ja koettelemukset antoivat pohjaa Frankensteinille. Sitten köyhä Mary oli jälleen raskaana. 18-vuotiaana hän synnytti pojan, Williamin. Oliko Mary nyt samassa asemassa kuin Percyn vaimo? Yhtä huonossa asemassa? Claire kävi maalla luultavasti synnyttämässä Percyn lapsen. Sitten alkaa tapahtua triangelidraaman ulkopuolella. " mad, bad and dangerous to known " - ketäpä naista ei tuollainen mies kiinnostaisi! Julkkisrunopoika, supertähti ja seikkailija lordi Byron astui areenalle. Triangelista tulikin neliö. Byron aloitti Clairesta. Mutta kutsui onneksi kaikki Sveitsiin villalleen. Ja kuinka Byronia seurattiin, katsottiin, supistiin, ihailtiin, vihattiin, pelättiin, kuiskuteltiin, haaveiltiin, hävettiin - mutta yhtä kaikki sydäntenlyöntien kiihtyessä - tuolla miehellä ei ole rajoja.. Skandaaleja! Pimeyden kesänä Robert Winston käveskelee hattu kourassa ja selkä kyyryssä ohjelmassa itse Villa Diodatissa - tuossa Genévejärven rannalla sijaitsevassa itseoikeutetussa goottilaisessa pahuudenpesässä, joka synnytti Frankensteinin ja Vampyyrin. Huhut huusivat kauhistuneina insestin ja orgioiden nimeen. Byron itse ei ollut heittämättä löylyä. Hänhän käyttäytyi kuin rocktähti joka ei ole marionetti, vaan oikeasti paha, siis vapaa. Tämä sadistinen, kyyninen linnanherra kutsui myös komian tohtorin nimeltä John Polidori vieraakseen. Pimeyden kesänä myrsky mylvi, oopiumi, ja laudanumi virtasi. Voi tuota kesää 1816, josta on jaksettu kirjoittaa! Eräänä myrskyisenä yönä Byron intoutui lukemaan goottilaista kauhurunoa [ Christabel by Samuel Taylor Coleridge ]. Jos taikauskoinen liturgia tympi - niin kirjoittaisitko sitä paremman, kauhistuttavimman tarinan? Mary oli kovan urakan edessä - miten kirjoittaa uusi tarina joka pelottaisi kahta kyynistä neroa? Sitten Mary näki kuuluisan unensa. Kun fantasia ottaa valtaansa, ja näyttää sinulle tietä. Seuraava aamuna Maryn kynä sauhusi. Mitä hän saikaan aikaan! Mitä hän saikaan 19-vuotiaana aikaan?? Kaunis uusi yksilö on synnytetty. Hirviö?

Oliko se hirviö? Luodessaan täydellistä tulikin mutantti? Dokun mukaan kirjan käännekohta on, kun Victor Frankenstein hylkää hirviönsä, kun isä hylkää poikansa. Hirviö syntyi viattomana, hän ei ollut kammottava hirviö vaan olento. Radu Florescun upea teos In search of Frankenstein - Exploring the Myths Behind Mary Shelley´s Monster ( Robson Books, 1996 ) kertoo Frankenstein -myytistä kaiken, mm. Maryn äidin upean Mary Wollstonecraftin ansioluettelot [ hän teki matkoja mm. skandinaavisiin maihin! ], feministien esimarssijan ja tuotteliaan kirjailijan joka Maryn synnytettyään kuoli; varsin kauhistuttavan synnytyksen jälkeen Mary eli muutamia päiviä, mutta maito hänen rinnoissaan kipusi, ja koiranpennut imivät häneltä liian maidon. Tätä kammottavuutta käytti myös ristiriitainen ohjaaja Ken Russell hyväkseen tehdessään elokuvastaan Gothic ( 1986 ) mahdollisimman dekadentin, autenttisen, perverssin ja sykähdyttävän tulkinnan tuosta kuuluisasta yöstä joka sai Mary Shelleyn kirjoittamaan Frankensteinin. Ø = > Mary Wollstonecraft julkaisi vuonna 1792 A Vindication of the Rights of Women, ennen kuulumattoman teoksen - naisillako oikeudet?! Samana vuonna tämä esiäitimme matkusti yksin Ranskaan - keskelle vallankumousta. Tutustumme myös Maryn isään William Godviniin, niin ikään tuotteliaaseen kirjailijaan ja filosofiin. Tunnemme seikkaperäisesti kuinka nuori älykkö Mary ja runoilija Shelley tapaavat toisiaan öisin salaa - Maryn äidin hautakivellä. Voiko kauniimpaa ja kauhuromanttisempaa salattua rakkautta olla?? Maryn äiti Mary oli myös maalari Fuselin ystävä, ja kenties rakastettu. Me kaikki muistamme Fuselin pelottavimman maalauksen, jossa maata rotkottavan naisen rinnalla istuu pahannäköinen Painajainen - juuri kotimaassamme on oikea konteksti painajaiseen, joka siis painaa, ahdistaa rintaa... Ø Katso vaikka Kun hirviöt heräävät - kauhu ja taide ( Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1986 ) jossa luvussa Frankensteinin tiedostamattomat pyrkimykset on painettu sivulle 117 tuo viheliäinen kuva, ja sivulla 137 paneudutaan Fuseliin joka " erikoistui kuvaamaan subliimeja aiheita ". Petri Vuojalan kirjoittamassa osiossa Kylmää, kauheaa surullista - romantiikan maalaustaiteen ulottuvuuksia osiossa kerrotaan " Psykologisesti ylijännitteisen ja arvoituksellisen Füssli onnistuu luomaan häivyttämällä taustat, kuvaamalla vartalot jännittyneinä, kärjistämällä dramaattisen lähes karikatyyriseksi. " Ennen kaikkea In search of Frankenstein jättää kysymyksiä ilmaan... Kuinka kihelmöivää ja kiihottavaa on dekadentti luomisen ja elämisen vapaus jota Villa Diodatin boheemi, paheellinen, poikkitaitellinen porukka harjoitti, ylistäessään hedonisteinä vapaata rakkautta, laudanumia ja muita huumeita... Villa Diodatihan oli tämä kuuluisa, Genevejärven rannalla sijaitseva goottilainen rakennus jossa kesänä vuonna 1816 Mary Shelley, runoilijat Shelley ja Byron, tämän lekuri Polidori [ joka kirjoitti Vampyyrin ] ja Maryn sisarpuoli Claire joka oli Byronin [ kenties myös Shelleynkin ] rakastajatar viettivät aistillista aikaa ja ukonilmalla lukivat kauhukirjoja, mutta niihin kenties kyllästyneinä, ehkä ne olivat liian kesyjä tarinoita, päättivät haastaa itsensä ja toisensa kirjoittamaan kauheista kauhein tarina, joista kuuluisin oli Mary Shelleyn Frankenstein.... Frankenstenin nimeä metsästäessä saamme vaihtoehdoiksi [ W E Peckin mukaan ] nimet Frankheim ja Falkenstein [ tuttuja Monk Lewisin tarinoista ], sekä tietysti Benjamin Franklinin. Mutta kaikkein mehevimmän inspiraation antaa Frankenstein nimisen milteipä vanhimman saksalaisen suvun sukulinna jossa vuonna 1673 syntyi alkemisti Konrad Dippel, joka ei varsinaisesti Frankesteinin sukuun kuulunutkaan. Kirjan sivuilla entinen Nieder-Beerbachin pormestari järsii kirjoittaja Florescun kera braatwurstia ja kaataa ohrapirtelöitä kertoessaan paikallishistoriaa, kuinka Dippel oli tavallisia alkemistejä diabolisempi, koska hän luuli keksineensä kuolemattomuuden salat, ja keinon luoda keinotekoinen ihminen. Florescu jopa paljastaa kyypparin nimen joka plaseerasi ja markkinoi majatalonsa asiakkaille kaukoputkia joista oli esteetön näkymä Villa Diodatin makuuhuoneisiin.. Ø [ Katso esimerkiksi mainittu Russellin loistava, perverssi elokuva Gothic jossa aiheeseen paneudutaan sopivan sopimattomalla kiihkolla... ] Pahuus ja "synti" kiinnostaa, varsinkin kun joku toinen uskaltaa tehdä sen julkisesti, ja hänellä on aikaa vain lukea, mahdollisuus opiskella yliopistoissa, ostaa harvinaisia kirjoja, perehtyä okkulttiin, poimia ja haistella kukkasia, uneksia puutarhassa, rakastella sielukumppaninsa kanssa, kiistellä, matkustaa vieraisiin romanttisiin maihin, kuljeksia yöllä, nukkua pitkään päivällä... Villa Diodatin boheemit ovat julkaisseet vaelluksistaan matkakirjoja, kaikista kiinnostavin on, tai olisi, Maryn ja Clairen päivitetyt kertomukset matkasta juuri Reinin joen varrella, jossa he eivät voineet olla näkemättä juuri tuota Frankensteinin linnaa.. He eivät ennakkoluulottomina ja uteliaina matkailijoina ja kauhuaineiston kerääjinä voineet varmaankaan olla kuulematta kyläläisten kertomia meheviä alkemisti Dippelistä kertovia pelottavia tarinoita... Hugo Prattin mainittu sarjakuva-albumi Corto Maltese Sveitsissä sivuaa juuri noita retkiä...

Kiinnostavinta on se, että sekä Maryn että Clairen päiväkirjoissa on aukko juuri niiden päivien kohdalla kun he olevat mahdollisesti olleet Frankensteinin linnassa ja sen lähiseuduilla.. Florescu epäilee, että Mary tarkoituksella jätti kertomatta tarkkoja tietoja Frankensteinin linnasta ja Dippelistä, koska - kuuluisien kirjailijoiden, älykköjen, filosofien ja luovien ihmisten lapsena, puolisona ja ystävänä - kenties tunsi epävarmuutta varsin nuorena kirjailijana oman teoksensa Frankensteinin suhteen. Myös puoliso runoilija Percy oli jonkinasteinen Frankenstein. Florescu itse on kuulu Dracula -tutkijana; me postmodernit populäärikulttuurin ahmijat muistamme noin 50-luvun kauhukomediat joiden nimissä on ytimekkäästi: Dracula versus Frankenstein, eli siinä Dracula ja Frankensteinin hirviö kohtaavat... Itse asiassa tämä ei ole kaukaa haettu, sillä Florescu kirjoittaa olevan mahdollista historiallisen Draculan kohdanneen aidon Frankensteinin suvun vesan juuri Branin linnan* seudulla, ja nimenomaan taistelussa 1400-luvulla. Itse asiassa voi olla niin, että Frankenstein on saanut sisuksiinsa Vlad Draculan eli Vald Tepesin aka Vlad Seivästäjän seipään...

Koska he olivat verivihollisia, koska Frankensteinit olivat Frederick III:n kannattajia.
 Ø Bran on Transylvaniassa sijaitseva Draculan linna]

Kun surullisuus muuttuu raivoksi Sitten Robert Winston käveskelee keppi kädessä ja paistelasit päässä Alpeilla esitellen sen vaarallisinta kohtaa - Mer de Glacea. Karuna, lumen peittämänä tuulen ulvomana hiljaisuutena Marylle se oli maailman autioin, hylätyin paikka. Omiaan hirviölle. Rauha. Pilvet ja taivas käsin kosketeltavissa, ympärillä vain kolkkoa vuorta - ei kasvillisuutta, ei ihmisiä. Yksinäisyys. Alku. Kunnes Maryn sisarpuoli Fanny tekee itsemurhan. Mary Wollstonecraft on yrittänyt itsemurhaa kahdesti. Melankolia. Kaksi Fannyn itsemurhan jälkeen Percyn hylätty vaimo Harriet löydetään hukkuneena Lontoosta. Hän olisi ollut raskaana 8. kuulla. Oliko isä Percy?

Claire puolestaan oli vaihteeksi raskaana Byronille, luultavasti hänelle. Vapaan rakkauden hintaa naiset maksoivat hautakivillään ja verisillä [lapsi]vuoteillaan. Oliko se sen arvoista? Varoa koko ajan ettei tule raskaaksi, ettei sairastu, ettei kuole. Tai vielä pahempaa - mitä kun mies löysi uuden rakkauden kohteensa??? Ja miksi ei löytäisi, löysihän hän sinutkin, Mary, kuiskin hänen korvaansa omantunnon valkoiseen harsoon sonnustautuneena. Miehellehän se vapaa "rakkaus" oli helppoa, kuten 1960-luvun seksuaalisessa vallankumouksessa ennen ehkäisyä. Mary ja Percy menivät naimisiin 1816. Rakastuneina. Toisiinsa. Kuten Frankensteinin luoma otus niin Marykin kaipasi rakkautta. Mutta mistä hirviölle morsio? Tai mistä mekaaninen, täydellinen nainen??? Ø vrt vaikka variaatiot: Bride of Frankenstein, Bride of the Monster, Frankenstein Junior, The Bride, Mary Shelleyn Frankenstein, S1m0ne,ja Corpse Bride.


Onko Frankenstein hirviö kun hän tuhosi hirviölle tarkoitetun morsiamen? Entä hirviön kosto Frankensteinin omana hääyönä? [ katso tulkinta: Mary Shelleyn Frankenstein ] Entä sitten kun Maryn kirja oli valmis. Eihän naisen kirjoittamaa kirjaa voi julkaista. Annetaan ymmärtää Shelleyn kirjoittaneen sen ja ei muuta kuin painoon.

Mary synnyttää pikkutytön, Claran. Byron hylkää Clairen ja tämän lapsen, Byron sijoittaa lapsen yksinäisyyteen, luostariin, jossa tämä kuolee 5 vuoden kuluttua. Myös Clara kuolee. Naiset hautaavat Claran venetsialaiselle rannalle. Tämänkin pettymyksen ja epätoivon rinnalla kuuluu uutisia romaanista Frankenstein - se on maailmankuulu, ja sitä luetaan! Mary päätti paljastaa kuka sen oikeastaan kirjoitti. Rakastetusta pojasta Williamista tehdään muotokuvaa. Kun maalaus on valmis, kuluu kolme viikkoa - 3-vuotias William kuolee malariaan. Mitä kärsimys, jatkuva kärsimys, aina uusi kärsimys tekee Marylle? Poika Percy syntyi. Onko liekki sammunut?


Sairaana, 24-vuotiaana Mary on viidettä kertaa raskaana. Oliko koko maailma hänelle synkkä dungeon, lohduton tyrmä, jossa yrittää räpistellä pysyäkseen elossa, järjissään? Heinäkuussa 1822 Shelley lähtee laivalla matkalle, kohdatakseen Byronin. Nousee yllättävä myrsky. Kolme päivää myöhemmin hänen 29-vuotias runoilijan ruumiinsa löytyy. Nyt Mary oli yksin. Livornon lähellä Shelley polttohaudataan hiekalla. Byron kuolee 36-vuotiaana kaksi vuotta Shelleyn jälkeen. Mary uhrautuu ja järjestää Shelleyn runot kirjoiksi, luettaviksi, ihmisille - ei unholaan. Mary palaa Villa Diodatiin 11 vuotta ennen kuolemaansa. Hän kuolee 53-vuotiaana vuonna 1851. * vapaa käännös kirjailijan *


 " Talot elävät... " Juuri kun televisiossa pyörii Stephen Kingin tekstiin perustuva Rose Red, minisarja jossa tutustutaan samannimiseen pahaenteiseen taloon, joka muuttaa muotoaan, huoneiden määrä kasvaa, ja ihmiset katoavat sen sisällä.... Florescu kirjoittaa juuri Villa Diodatista, joka siis on historiallinen, oikea kauhuromanttinen rakennus, kuinka, psyykkisessä mielessä, tietyillä taloilla on sielu, ja talojen hengen voi aistia jopa satojen tai tuhansien vuosien jälkeenkin...

The Curse of Frankenstein Tämä erinomainen Terence Fisherin ohjaama Hammer-klassikko esittää paroni Frankensteinin [ itseoikeutetusti maukas, ainoa oikea Frankenstein Peter Cushing ] kunnianhimoisena perfektionistina, joka ei ehdi illallisille, ei shakin peluuseen eikä hänellä ole aikaa nuorikolleen Elisabethille. Hänellä on työnsä, ja se on tärkein. Tässäkin taide-elämyksessä näytetään sekä keksijän että taiteilijan luovan prosessin.

Anne Maria Vesalainen jakoi luovuus-luennoillaan hyvin mielenkiintoisia teemoja. Olen lainannut häneltä tämän pohja-ajatuksen kirjailija = keksijä. Sovellan noiden ajatuksien pohjalta esimerkiksi juuri Frankensteinin tarinan. Koska oikea kirjailija on aina keksijä - hän kamppailee sekä itsensä että ympäristönsä kanssa - mitä parempi kirjailija on sitä energisemmin taantumuksellinen ympäristö ja varsinkin sen hitaasti kehittyvä eliitti kirjailijaa/keksijää vastustaa. Mielestäni Frankenstein kertoo kummankin tarinan, sekä keksijän, joka yrittää ja yrittää, lannistumatta, vaikka kaikki muut ovat häntä vastaan, hän on siis yksin. Anne Maria Vesalainen kertoo luomisprosessissa tärkeintä olevan ettei anna periksi. Että kuinka tärkeätä on motivaatio, omistautuminen, joustava, herkkä - koska vääjäämättä on ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa. Juuri siksi Frankenstein on mielenkiintoinen hahmo - hän ei luovuta, vaan jatkaa. Hän haluaa saada valmiiksi. Hänessä kiehuu energiaa, hänessä tirisee suuri lataus. Hänen työtään ei estetä kuin silloin tällöin - tämä luo jännitteitä. Halusiko hän nietzscheläistä überihmistä? Ennen kaikkea Frankenstein halusi täydellisen ihmisen.

Mutta miksi paroni Frankenstein on yksin? Hänhän on alussa pikkupoika joka haluaa tietää. Lapsinerosta kasvaa aikuinen nero, ja samalla hän kasvaa opettajiensa ohitse. Hän haluaa lisää ja lisää. Entinen opettajansa Paul Krempe sanoutuu irti mokomista puuhista. Typerän ihmisen rajallisuus tulee vastaan. Tavanomainen ihminen haluaa turvallisuutta, jossa ei satuta ketään. Jossa ei tapahdu mitään muutosta. Jossa ei keksitä mitään. Mutta tämä ei riitä Frankensteinille. Hän haluaa luoda täydellisen ihmisen. Ei hirviötä. Hän puhuu olennosta, creature. Paroni - tuo kohtukateellinen hullu tiedemies - ostaa maailman ykköspianistin sormet ja alkaa rakentaa omaa lastaan, aikuista lastaan, jolla olisi jo syntyessään kaikki maailman tieto. Häntä ei tarvitsisi kouluttaa kalliisti eikä näin hukata arvokasta laatuaikaa..

Mutta aivot, mistä aivot? Paroni katsoo entistä opettajaansa, mutta kutsuukin aikansa suurimman elävän neron kylään ja haluaa näyttää tälle, ei etsauksia makuukammarissaan, vaan yläkerrasta erästä maalausta, jota pitää katsoa vähän kauempaa, nero ottaa askeleen, ja hups, yläkerran kaide antaakin periksi, aivan kuin sitä olisi viritetty, ja hän tippuu maahan. Mikä onnettomuus! Frankenstein hoitaa tietystikin hautajaiset... Frankenstein hiipii hautaholviin Mutta Krempe tunkeutuu hautaholviin paheksuntansa kera ja rikkoo neron aivot. ( = > Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta:

vrt. Mel Brooksin nerokkaassa Frankenstein juniorissa kyttyräselkäisen palvelija Igorin - mieletön Marty Feldman - niin ikään rikkoo varastamansa neron aivot pelästyessään peilikuvaansa [!] nähtyään salaman välähtäessä ja valaistessa hämärän huoneen, ja Igor joutuu ottamaan ehjät aivot abe-normal -kyltin alta, siis epänormaalit aivot ja huhu kertoo, että tästä sai alun perin punk- nykyisemmin humppaorkesteri Eppu Normaali nimensä )

Frankensteinin hirviötä näyttelee Christopher Lee, ja tästä alkoikin parivaljakon Cushing - Lee yhtenen ura, jossa hyvä versus paha -ottelu on toistunut tiuhaan. Meidän iloksemme. Kiinnostavaa tässä sopassa on ranskalaiselta sisäköltä näyttävän ja kuulostavan oloinen ranskalainen sisäkkö Justine. Paroni Frankensteinilla on siis aikaa lempiä tulevaa vaimoansa, sekä palvelijatartaan kuin myös rakkaudella tehdä kupeittensa - tai aivojensa paremminkin - hedelmää, olentoa. Hän suhtautuu intohimolla työhönsä, mutta nauttii myös lasillisesta hyvässä seurassa. Minä etsin netistä Frankensteinille, joka on uusi Z, uusia neron aivoja. Ulrike Meinhofin aivot on varastettu. Samoin Einsteinin aivot on varastettu Princetonin sairaalasta, luen tuoreimmasta sanomanlehdestä ( vuodelta 1955 ) Einsteinin aivot eivät ssapuneetkaan Montefioren sairaalaan. ?

The Revenge of Frankenstein eli Terence Fisherin ohjaama Frankesteinin kosto ( 1958, Hammer ) elokuvassa paroni välttää giljotiinin, ja kolmen vuoden kuluttua hän hoitelee suvereenisti uutta praktiikkaansa nimellä tohtori Stein.. Hän on hyväntekijä, koska ottaa hoitoon köyhiä.... joilta silloin tällöin amputoi jonkin osan. Mutta miksi hän leikkaa näppärältä taskuvarkaalta käden? Hm... Tätä mustan huumorin sävyttämää makaaberia ja technicoloria hehkuvaa kauhupätkää tarkemmin katseltuna huomaa Fisherin nihilismin.

Goottilainen maailma on kahtia jaettu: rikkaat köyhät, viattomat hyväksikäyttäjät, sisäinen ulkoinen, salattu julkinen jne. Luokkayhteiskuntaa kritisoiden Fisherin luomuksessa, realistisesti, lääkärit haluaisivat potilaikseen siistejä porvarisperheitä joita ei mikään vaivaisi. Kun Frankenstein hyvää hyvyyttään ja tieteensä, päämääriensä vuoksi pitää klinikkaa köyhille, ja likaisille jotka todella sairastavat, mikä on ongelma, sillä sairaina he eivät voi tehdä töitä. Frankenstein on päähenkilönä monisyinen, tarpeen vaatiessä säälimätönkin. Mutta hän ei ole ennakkoluuloinen, tai laiska. Fisherin maailmassa ihmiset ( tohtorit, pyövelit, poliisit, juomanlaskijat, vuokraisännät ) tietävät paikkansa, mutta tempoilevat viettien varassa: he nauravat, ryöstävät hautoja, juovat, varastavat, ja ovat vähällä muuttua kannibaaleiksi - kuten Frankensteinin luoma " hirviö" joka itse asiassa on vain rujo mies, jonka aivot siirretään uuteen ruumiiseen. Mutta mitä kauheinta! Myös uusi keho alkaa muuttua - puhumattakaan sisäisestä ainimasta.

Aateliset osaavat puhua ja pukeutua tilanteen vaatimalla tavalla, moitteettomasti - heitä poliisikin nöyristelee. Iltasella nuori pariskunta istuu lähekkäin puistossa, mutta mies vain tonkii innoissaan maata muurahaisia tutkien kuin nainen haluasi romantiikkaa. Nainen jopa sanoo suoraan, kuinka muurahaiset eivät istuskele koko yötä vaan panevat toimeksi. Panevat toimeksi mitä? mies kysyy - ei vieläkään tilanteen tasalla ollen. Äsh, nainen nousee kotiin lähteäkseen.

Dracula elokuvien käsikirjoittamisen helppous mahdollisti niiden tehtailun - niillä oli oma logiikkansa joka ei hetkahtanut seulamaisen tolkuttomuutensa vuoksi vaarnaakaan. Vaikka vampyyrimonarkki joka elokuvan loppumetreillä tuhottiin "lopullisesti" ( Rest In FINAL Peace - näin luki kirjaimellisesti elokuvan Dracula AD 1972 lopussa.) niin hänet herätettiin jatko-osissa joko vahingossa ( Dracula has risen from his grave elokuvassa uskossaan horjuva hameniekka kaatuu vuoristolla, pyörtyy ja lyö päänsä kiveen, ja veriviirusta tipahtaa pisaroita suoraan tuhotun, jäisen Draculan suuhun joka tästä elpyy ) tai tarkoituksella ( Taste the blood of Dracula eli Dracula paholaisen lähettiläs elokuvassa taas Dracula manataan henkiin mustassa messussa tarkoituksella tai kuten Dracula A D 1972 rainassa messutaan mustassa messussa jonka seurauksena Dracula virkoaa mullan alta niin että tanner jätisee hyvinkin Evil Deadin kohtausta edeltäen ). Vampyyrin tuore uhri on kuten narkkari - koukussa saastuttamaansa vampyyriin. Uhrinainen odottaa makuuhuoneeseensa yöllä malttamattomasti Draculaa, ja on kuin pistoksissa, tai paremminkin kuin vieroitusoireissa kun huoneessa häntä ahdistavat valkosipulit, krusifiksit ja suljetut ikkunat, joista Dracula ei voi lehahtaa sisälle. Tyylilajina kirjeromaani on ikään kuin kirjoittaisi haudan takaa, vuosien takaa, ja päiväkirjan lukeminen on tirkistelyä. Sen kirjoittaminen on tärkeää - eihän kuumeessa houreilevaa Jonathan Harkeria uskottu muuten..


Niin ikään Terence Fisherin ohjaamassa Frankenstein must be destroyed elokuvassa ( 1969 ) paroni on pulahtanut pakoon, ja jatkaa hirveyksiä. Elokuvan nimi ei käske keskeyttämään hänen hirmutöitään, vaan että Frankenstein on tuhottava. Alati luotettava Peter Cushing on taasen böömiläisen Frankensteinin roolissa, hän on yhä kohtelias, aistikkaasti pukeutunut kukka napinlävessään silinteri kiiltäen mutta hän saa myös viiltäjä-Jack -mäisiä piirteitä. Roiskuva veri yhdistettyy nyt naisen kirkumiseen - hän tosin ääntelee mielisairaalasta käsin parantumattomana tapauksena. Naisen hiukset ovat auki kuten vapautuneilla vampyyrin uhreilla, mutta se on merkki sekasorrosta, degeneraatiosta. Maailmaan pn tullut särö. Vaikka ulkomaailmassa pauhaa Vietnamin tarpeeton tuhoaminen, niin "sisällä", tässä elokuvassa vietämme viktoriaanista aikaa. Fisherin työksi tämä on äärimmäisen nihilistinen ja tuntuu se oudolta - rainasta kun puuttuu sekä elämänläheinen, lupsakka hyväntuulisuus mehevine rahvaankuvauksineen että makaaberi musta huumori tai varsinkin näiden kahden sutjakka, ilmava yhdistelmä joka aiemmissa elokuvissa oli hyvin fisheristinen mentaliteetti..

Frankensteinia painaa pirulliset ajatukset aivojensiirrosta: hänen pitää hetimiten päästä leikkaamaan hengenheimolaisensa tohtorin pääkoppaa - tämä kun oli tehnyt mullistavan keksinnön muttei ehtinyt jakaa sitä Frankensteinin kanssa, vaan oli joutunut huurujenhuoneelle. Frankenstein majoittautuu täysihoitolaan jossa muut tupruttelevat kaikin puolin hyvin voivat, asialliset, kohteliaat ja säädylliset turvallisessa, lämpimässä, kotoisassa salongissa viihtyvät aikamiespojat keskustelevat henkevästi kuinka Frankenstein ja tämän kollega olivat Paholaisen opetuslapsia. ymmärtämättä että uusi asukas on pelkäämänsä Frankenstein. " Ilman keksintöjä ja kokeiluja söisitte aterianne luolassa ", hän sanoo. Elokuvan miltei kahta ainoaa inhimillistä, hyvää ihmistä näyttelee nuori pari: nainen omistaa tuon täysihoitolan jota parantumattomasti sairastunut äitinsä ei pysty enää hoitamaan. Mies taas on tohtori, ja töissä mielisairaalassa, josta hän varastaa lääkkeitä ( mm. kokaiinia ) jotta nainen voi maksaa äitinsä hirvittävän kalliit hoitokulut. Päähenkilöt joutuvat siis äärimmäisyyksiin - sitähän tämä elämä on.

Älykkään Frankensteinin on helppo kiristää heidät haluttomiksi avustajikseen. Tietysti tämä on vanhanaikainen elokuva hammeristisella tavalla joka nostalgisesti muistuttaa brittiläisestä kulta-ajasta jossa elämä jatkui mallillaan kun tarinan hirviö oli saanut kukistettua. Mutta kiinnostiko suurta yleisöä enää Hammerin tuottama kauhu? Oliko se liian kesyä? Naurettavaa? Tämä tyystin iloton leffa on vuodelta 1969, siis vuosi Night of the Living Deadin jälkeen, kun toisaalta kukkaiskansa halusi rauhaa ja vapaata rakkautta, mutta Mansonin perhe teurasti äidin syntymättömän lapsensa kera. Kuussa oli käyty, Psykon ensi-illastakin oli jo yhdeksän vuotta, ja uusi vuosikymmen kolkutti luurangon rystysin oveen tuottaakseen ajankohtaista, reaaliajassa etenevää kauhua: Manaaja, ja Ennustus, joissa kaikissa pikku piltti ( lapsi / nuori ) oli kauhun aiheuttaja - olihan genren aloittanut Rosemaryn painajainen vuotta ennen Frankenstein must be destroyed elokuvaa. Uutta kauhua oli sekä yliluonnollisuus jossa saatana siittää jälkeläisiä kuin "realistiset", loputtomasti silpovat slasher-filmit joissa häiriintynyt teinipoika ( Halloween, Friday 13th ) terrorisoi lukemattomissa jatko-osissa sukupolvia, unohtamatta sotaelokuvia Ilmestyskirja. Nyt.

Niin ikään viktoriaanisen todelisen kauhun ikonit eli korsetit eivät olleet kovassa huudossa - me feministit kun poltimme jo tavallisetkin rintsikat siinä missä pojanklopit polttivat sotilaspassinsa. Vai oliko se amerikanlipun? Hammerin Frankenstein -elokuvat tuntuivat hassuilta, koska ne eivät olleet futurismia - olihan jo 1950-luvulla oikeassa elämässä tehty onnistuneita elinsiirtoja. Mutta tärkeistä asioista Frankenstein puhui halutessaan säilyttää neron aivot: " jotka luomisvoimansa huipulla joutuvat hautaan mätänemään koska ruumis on kulunut loppuun ". Raina etenee kuin dekkari - tomppelit poliisit ovat saatanallisesti kirurgin säilää muiluttavan Frankensteinin tuhotöiden jäljillä - sopivan välimatkan päässä.

Tämäkin elokuva tuli kotimaan Maikkarin kanavalla suloisella 1980-luvulla, tai ainakin sen lopulla, vaikka aikoinaan elokuva oli kutumaassamme täysin jämptisti kielletty - näin kertoo Musta peili, johon kannattee tutustua, mm. laskeakseen kuinka moni teos on itsenäisessä ja teknologisessa, huumaavan modernissa maassamme kielletty, pantu rangaistusverolle tai lykätty myrkkykaappiin. Kuinka makeasti me nauroimmekaan kun videonauhuri mahdollisti näiden kiellettyjen elokuvien katselun - ennen nettiäkin pystyi kauhuelokuvia tilaamaan alan lehtien kautta, osa ihmisistä halusi jakaa omia herkkupalojaan ja velottaa vain postituskulut ja videokasetin hinnan. Ennen internettiä oli nautinto löytää kivien ja kantojen alta suosikkifilmejään josta oli nähnyt vain mainosjulisteen kuvan, mutta se oli antoisaa, koska tuota harvinaista nautintoa arvosti.

Kyse ei ollut mistään alkuperäisten elokuvien kopioinnista sinänsä, vaan ne oli nauhoitettu televisiosta milloin brittiläisessä Night Fright -kavalkaadissa, mutta joskus mukaan sattui eksoottisemminkin tekstitettyjä rainoja. Nykyään kuka tahansa voi tilata mitä tahansa napin painauksella, ja kaikki maukkaat kulttihörhelötkin ovat saatavilla dvd-muodossa. Kaikesta on tullut laiskempaa, ja vähemmän "aitoa". Mutta miksi mainitsin tuon Maikkarin - se oli sitä aikaa kun televisiossa oli ammattitaitoinen ja pätevä juontaja joka osasi juontaa, jolla ei ollut puhevikoja eikä anoreksiaa eikä pelkää tyhmyyttä kuten nykyisellä jokaisella chatin ja "tieto"kilpailujen sössöttäjällä. Juontaja istui rauhallisesti tuolillaan, aistikkaan tulppaanikimpun vierellä, ja kertoi jotain tulevasta elokuvasta, kenties pelotteli, mutta kuitenkin aina toivotti hyvää yötä. Osa mainoksista jotka nauhalle tarttuivat olivat 80-luvun "tyylin" korneimpia " tsiigaa mun K-kengän buutseja " tai " kukaan ei määrää miltä näytän "-mainoksia, jotka tietenkin määräsivät miltä tuli näyttää tytön heiluessa kuin liikaa spiidiä nauttinut Flashdancen tanssija koekuvauksissa. Niin - Frankenstein on aina Prometheus, tulen varastaja ja Ikaros joka lentää liian läheltä aurinkoa. Tiedonjanoinenkaan nero ei saa kurottaa liikaa, on oltava kuuliainen mallikansalainen, verot maksava robotti jonka raitiovaunujen ratojen kaltainen elämä eskarista bingoiltoihin ei närkästytä naapuria - tuntuu olevan elokuvien opetus. Eipä hätää - poroporvarillisuus nokkii vääjäämättä hengiltä korppikotkan tai kukkolauman muodossa pahnueesta poikkeavan yksilön.

Minun syvällisesti aatokseni keitokseni keskeyttää MTV3 kanavan teksti-tv:n uutinen: Espanja etsii natsirikollista, " Kuoleman tohtoria " Aribert Heimiä jonka " jäljille päästiin hänen asianajajansa vaatiessa hänen omaisuusveron huojennusta" (!) 16.10.2005. Tähän olisi hyvä letkauttaa tulkkaus Sex Pistols elokuvasta, jossa haahuillaan Etelä-Amerikassa pakoilevien natsien jäljlillä, tai itse asiassa heidän kanssaan. Leffa julkaistiin vastikään dvd:n koppavassa muodossa. Papitar ottaa mutaa käteensä ja tekee siitä muumion. Oliko Isis siis ensimmäinen Frankestein kun hän kokosi miehensä nimeltä Osiris pala palalta [ kuin myöhemmin hitchcocklaisittain Harryn ] ?

Paradoksaalista - vaikka historian uteliaat, itsenäiset, tabunrikkojat ovat Pandora, Eeva ja kissat, silti tiedemies on mies, en nyt tarkoita typerää, seksististä suomennosta tuosta ammatista joka jostain syystä on suomeksi, saksaksi ja ruotsiksi väännetty mies-päätteiseksi, apropoo aikoinaan 10 vuotta sitten ei tullut kuuloonkaan muuttaa kameramiehen titteliä, mutta mites sitten kävikään, juuri niin kuin halusin ja tiesin, nimike muuttui seksistisestä normaaliksi. Frankensteinin kartano niminen uusi, halvahko kauhusarja alkoi Nelosella. Sarja yhdistää nykyaikaista, realistista dekkaria, ( mm. roolien naisitus on suoraan Shield ja C.S.I. sarjoista, hyvä ) ja yliluonnollista goottilaista kauhua muodonmuutoksineen: Keskiyön pedot eli ihmissudet nulistavat puistossa, demoniset vampyyrit vaappuvat kattojen yllä ja God´s Filthy Lesson soi goottibaarissa.

Myöhäisgoottilainen taide ja viihde on aina rakastunut moderneja vempaimia ja aikakauttansa tai kirjailijan mielikuvitusta pelottavia keksintöjä, mm. Bram Stoker istutti Draculaansa 1890-luvulla fonografeja, valokuvausta ja puhelimia, sittemmin mm. Tim Burton esitteli Saksikäsi-Edwardissaan kuinka liukuhihnalla tehdään ( sekä Chaplinin Nykyajan kauhistamana monotonisena ihmisen muuttumisena robotiksi, kuin myös kuinka paljon helpompaa ihmisellä on kun itse ei tarvitse kaikkea työn osia tehdä, mutta toisaalta realistinen pelko = > kuinka kone korvaa duunarin ) ilman ihmistyövoimaa piparkakkuja munanrikkomisesta lähtien, kuinka uunilla on silmien lisäksi suu, ja vispilät ovat tietysti jalkoja. Niinpä helikopterit metsästävät lumisten huippujen yllä etsien jäätynyttä Frankensteinin hirviötä, joka löydetään ja rahdataan sivistyksen pariin. Mutta tahot riitelevät, mitä sille pitäisi tehdä. Laittaa näytteille vai elvyttää? Onko elävällä kuolleella tai useammasta ruumiista kootulla henkilöllä oikeuksia?

Tässä jahkailussa hän tietenkin sulaa, repii liikut ja luukut auki ja kävelee pihalle. Frankensteinin hirviö näyttää tässä yhteydessä kauan sitten kuolleelta. Itse asiassa nykyaikana kaupungissa liikkuessaan hän ei pistä ollenkaan silmään, päin vastoin, kiireiset ihmiset kääntävät katseensa pois koska hän näyttää riuhtaloisessa, tuhraantuneessa puvussaan, ja likaisine kasvoineen pummilta tai asunnottomalta. Kun tämä 200 vuotta sitten kuollut heppu kävelee kadun lävitse välittämättä autoista häntä pidetään joku hulluna tai vasta maalta tulleelta. Puolisokea mies auttaa häntä piileksimään poliisia - paljasjalkainen hirviö kun varastaa itselleen ( aivan upeat perusmalliset mustat Doc Martens merkkiset arvokkaat ) maihinnousukengät. Tuolle " sokealle" roskisdyykkarille ( joka vaikuttaa unohdetulta sotaveteraanilta tai vanhalta hipiltä joka ei valtiovaltaa kunnioita ) hirviö esittelee nimekseen Frankenstein. Hm.

He ystävystyvät niin kuin Mary Shelleyn tarina kertoo - sokea auttaja kaipaa ystävää eikä valitse kirjaa kannen mukaan. Navajoilla eri elementit - Siitepölypoika - kokoavat ihmisen kasaan ja ukkonen lyö tähän elämän... " Olen luonut oman mieheni. " sanoo dokumentissa Den gode mannen ( Tis 11 oktober 21.30, TV1 / YLE ) valokuvaaja ja kuvataitelija Britt Marie Trensmar esitellessään projektiaan Mangrant. Hän haluaa luoda hyvän miehen. Taitelijalla oli ongelmiaan julkaista taidettaan jopa iltapäivälehdissä, vaikka muotilehdet esittävät mainoksissaan naiset lihakoukuissa roikkumassa, ja muutenkin tyhjinä nukkeina joita mies ohjailee. Trensmarin kuvia sanottiin julkaisukelvottomiksi, vaikka niissä mies oli kaunis, vähäpukeinen ihminen jonka penis oli koristeltu osittain helmillä. Myös viimeisin Siskoni on noita sarjan jaksossa kaksi huolestunutta sisarta loihtii ilmoille täydellisen miehen kolmannelle siskolleen - syntymäpäivälahjaksi. Yksinhuoltaja-sisko kun on ilmoittanut ettei tarvitse miehiä eikä rakkautta.

Nykyajan naispuoliset Frankensteinit joutuvat valitsemaan niin kapeasta otannasta halutessaan luotettavan, uskollisen, terveen ja tasapainoisen aikuisen miehen tasa-arvoiseksi puolisokseen. Ja jos se ei auta on tehtävä rohtoja.. Miten muulla tavalla voi luoda täydellisen ihmisen? Hm, tietystikin synnyttämällä.

The Private life of Sherlock Holmes jossa Holmesia näyttelee ihan Robert Stephens, ja kilpailevaa veljeä Moriartyä tietystikin Christopher Lee. Tämän erinomaisen lupsakkaan elokuvan on ohjannut sensuurin jallittaja irvisilmä Billy Wilder, Sherlock saa vaikeimman tehtävän ratkaistavaksi: ballerina joka haluaa hänet tulevan nerokkaan lapsensa isäksi, koska Tolstoi oli siihen liian vanha ja Tshaikovski liian gay. Ballerina haluaa siis täydellisen geenit omaavan lapsen, = > vähän kuten se noituuteen perehtynyt naistoimittaja Jim Morrisonin kera mm filmissä Doors. En saa selvää ballerinan nimestä koska videonauhani hyppii siinä kohdassa järjettömällä tavalla. Voi kunpa minulla olisi sponsori jolta saisin nämä elokuvat DVD-muodossa!

Mutta mitä sitä paskaa - oikeus ja kohtuus ei koskaan kohtaa oikeaa taiteilijaa. Muuta kuin hautakirjoituksessa. The Private life of Sherlock Holmes esittää Sherlockin täydellisenä ihmisenä, ylivoimaisena nerona mestarietsivänä, jota ei kiinnosta aamiaiset, illalliset, tanssiaiset, naiset jne., mutta onhan hänellä paheensa - kokaiini ja viulunsoitto. Watson haluaakin tivata, onko Sherlock homo. Se on tätä nykyistä subtekstiä - kuten sarjassa Xena kysytään pinnan alla, millainen Xenan ja Gabriellen suhde on laatujaan, minkälaista rakkautta. Tämä kaikki alkoi tuosta yhdestä synkästä ja myrskyisestä yöstä…. Hyvä niin.







kuuntele alkuperäinen ääniraita

Oi synkkä ja myrskyinen yö Lightning is the Fundamental Power of the Universe!!


Oli synkkä ja myrskyinen yö jolloin Frankenstein syntyi. Mihin kaikkeen tuo romaani laajeni, päätyi. Mikä myrskyssä kiehtoo.


Myrskyn merkki - myrsky ja mylväys. Yllättävä myrsky on ihan Shakespearesta lähtien vaikuttanut populaarikulttuurissa jännittävänä käännekohtana, jolloin mikä tahansa on menetettävissä. Meri tekee merimiesten muijista leskiä. Ilman meriä ei olisi merirosvoja.... Mukava versio tarinasta on Paul Mazurskyn ohjaama draama Myrsky, joka kannattaa katsoa ihan John Cassavetesin päivetyksen takia ;) Edward George Earl Bulwer-Lytton muuten keksi tuon otsikon Oli synkkä ja myrskyinen yö romaaninsa alkuun, ja sama paroni on kirjoittanut mainitun maailman huonoimman kirjan Pompeijin viimeiset päivät, jonka filmatsiointia katsoimme tarkkaan 1980-luvun puolivälissä - kepeän epookin asusteina oli mm upea ranne- ja hauisrenkaat.... Ja olihan siinä itse Franco Nero komistamassa ruutua...

Myrsky taiteessa on kiehtonut minua, ja varsinkin J. M. W. Turnerin teokset, kuten J. M. W. Turner: Rain, Steam and Speed - The Great Western Railway ( 1844), puhumattakaan Minotaurin haaksirikosta... Oli kyseessä lumimyrsky, haaksirikko tai höyryjuna Turner kuvaa hurjin vedoin sen alkukantaista voimaa...

Caspar David Friedrich: The wanderer above the sea of fog ( 1818 ) on kiehtovampia maalauksia, jossa päähenkilö on selin meihin - ja hän katsoo hurjiin tyrskyihin.
Myös Johann Heinrich Füsslillä on komeita, pauhaavia aiheita - kun Odysseus joutuu puun ja kaarnan väliin ( merihirviöitten Skylla ja Kharybdis väliin siis ) 1700-luvun lopulla. Füssli muuten tunsi Frankesteinin kirjoittaneen Mary Shelleyn äidin, feminismin perustajan Mary Wollstonecraftin... Füsslin kenteis kuuluisin teos Painajainen näkyy niin ikään elokuvassa Yövieraat... joka kertoo tietenkin tuosta synkästä ja myrskyisestä yöstä, jolloin Mary sai inspiraation kirjoittaa kauheista kauhein kauhutarina....
  

Leffan Yövieraat - manalyysi. Ken Russellin Gothic (1986) [ suomeksi Yövieraat, puolaksi Gotyk ], kertoo mielenkiintoisimman gootilaisen tarinan: mitä "todella" tapahtui vuonna 1816 Sveitsissä Geneva -järven [kauhu]romanttisessa Villa Diodotissa, jonne olivat leiriytyneet mm Mary Shelley, lordi Byron, Percy Shelley, Maryn sisko Claire ja Polidori. Ja kun oli synkkä ja myrskyinen yö he viehättivät toisiaan tai yrittivät laulaa suohon toisiaan ja kirjoittaa toinen toistaa karmivimman. Kilvan taisi voittaa Mary joka alkoi kirjoittaa 18-vuotiaana Frankensteinia. Gothic kertoo taiteilijoiden boheemielämästä, luomisen tuskasta, vapaudesta toimia vaistojensa mukaan - välittämättä porvarillisien piirien ahtaista kaksinaismoralistisista rajoista. Villa Diodoti on kauhuromanttinen kartano, jossa läpikuultavat, pitkät verhot tanssivat myrskyn tahdissa. Se on suoja myrskynsilmässä - monessakin mielessä. Erinomaiset, ristiriitaiset luonnenäyttelijät ja perverssit roolit nostavat aiheen korkealle, ja Portugalin Fantasporto se sai pystit parhaimmasta näyttelijäsuorituksesta [ Byron, anteeksi Byrne ] sekä erikoistehosteista.

Ukkosenjohdattimena toimii Byronin olemus - dekadentti seremoniamestari, joka osaa vetää oikeista eroottisista naruista saadakseen miehiä ja naisia valtaansa. Byron on selkeä paholainen, irstas. Kartano on oma tupa oma lupa - yhdistäen Virginia Woolfia ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua: täällä olen vapaa. Raina kertoo siis myös vallankäytöstä, nöyryyttämisen tuottamisesta nautinnosta, tirkistelystä, uskonnon ahdasmielisyydestä, bi-seksuaalisesta vapaasta seksistä, kiinnostuihan vähintäänkin kiinnostava runoilija Percy Shelley Sweet Little Sixteen Marystä - Percy toi jopa pötäkkää Maryn kotiin, eikä käynyt siellä vain tyhjentämässä kylmäkellaria riiattuaan Marya, kuten modernit wanna-be -taiteilija-luuserit, sossun elätit käyvät iskemiensä kimmojen jääkaapeilla. Mary ei suinkaan edustanut Lolita-myyttiä, vaan oli älykäs ja tiedonjanoinen. Maryn aistima väkivaltaisen todellinen elämä, synnyttäminen ja kuolema limaisen pelottavana, verta pulppuavana kolminaisuutena naiseudesta elämän antajana ja samalla viejänä - luojana ja tuhoajana - antoi kimmokkeen; sekä hallitsemattomien unien, painajaisten, ja aineiden aiheuttamien harhojen, pelkotilojen vuoksi Gothic on kiinnostava katsottavaa ei pelkästään perversioiden vuoksi joilla Russell [brittein populääri-puska-Pasolini - ja tietenkin paljon paljon enemmän ] tykkää hätkähdyttää. Tällainen sex & drugs & roc`n roll - hetkonen, rock ei ollut vielä keksitty, joten outo sakki huvitti itseään ja varsinkin toisiaan kirjallisesti. Elokuvan musiikki on kammottavaa Thomas Dolbyn mielivaltaista kasari-syntsaa, joka luo loppujen lopuksi, oudon, häiriintyneen säihkeen elokuvalle joka ei olisi niin innostunut jos musiikki olisi ollut oikeaoppisen kauhuromanttista.. Dolbyn pelottava tekninen meteli oli kenties pelottavia kaikuja tulevaisuudesta, niin kuin koko Frankenstein on. Geneva-järven rannoilla oli heitä ennen kulkenut mm Voltaire, Rousseau ja John Milton, Kadonneen paratiisin ( 1600-luvulla ) kirjoittaja, ei saa sekoittaa Paholaisen asianajaja -elokuvan ( 1990-luvulla )

John Miltoniin joka on [kuin] itse perkele. Tai kuka teitä käskee. Paljon tuolla seudulla on kävellyt muitakin ihmisiä, ties kenen sananjalkojen eikun jalanjälkien jalanjäljillä. Mutta onko roadmovie siis matkakertomus goottitarinan vastakohta? Jos goottilaisuus on yhtä kuin linna, linnoitus, kartano, oma koti, johon jämähdetään? Pistetään liikut ja luukut kiinni? Matkalla versus Dracula. Helsinki Napoli all night long versus Frankenstein. Itse asiassa harvassa muussa genressä matkustetaan niin paljon kuin goottiromaanissa.

Draculan matka alkaa Karpaattien pelottavimmasta loukosta Transylvaniasta ja siirtyy Lontooseen ja sieltä taas Transilvaniaan. Kiirehditään ettei aurinko ehdi laskea/nousta. Laivat, junat, hevoskiesit vievät kohti tuhoa tai maailman pelastamista. Vampyyri itse muuttuu kuin shamaani lepakoksi, sudeksi, tummaksi koiraksi.