Alussa olemme Valon tasapainoisessa päivässä, Vallilassa, myös kissat Sylvi ja Urho nauttivat elämästä, rauhallisesti. Valolla on kaikki mallillaan. Hänellä on upea, räiskyvä poikaystävä Jan, joka on impulsiivinen maailmanmies, ulospäin suuntautunut sosiaalisten tilanteiden ja taide-pippaloiden lepattava perhonen, luovan ajan työläinen, jolla on ollut keikkaa, kontakteja ja pisnestä myös Rapakon takana. Mutta onko Valo tyytyväinen hänen kanssaan. Mitä jos Jan häippäsee, katoaa muille maille, koska hänellä on ehkä kaamosmasennus, tai ei ainakaan halua olla pimeän pitkän talven aikana Suomessa.
Olemme 90-luvulla. On loskainen kevät, pääsiäisen aika, rospuutto. Valon ystävät, eri toten Helena, innostavat, innostaa käymään Silverforssin ruukkikylässä, jossa itse ruukki, ruukit ovat hiljenneet ajan myötä, mutta jättäneet hyvät, tyhjät tilat monenlaisen taiteen ja käsityön tekijälle. Jan on varsin ihastunut paikkaan, jonne yrittää myös Valon kevääksi, kesäksi kutsua. Kyläläiset hieman kyräilevät hesalaisia turisteja, ja sitten kirja alkaa...
On tapahtunut murha, menneisyydessä. Julma teko. Näin olemme 1/4 kohdassa karkeasti sanottuna.
Korven ja Kurjen maailmaan on helppoa, ja rauhallista, miellyttävää sulahtaa. Ei aika entinen kai koskaan enää palaa... Mutta näin elimme, koimme kerran. Ei ällömakeasti, eikä hapanimelästi, vaan ehkä kuten bitter sweet, katkeransuloisesti, mutta sitäkin annostellen. Tämänkin kirjan kohdalla hämmästelee, ettei tähän ole tartuttu suuressa kustantamossa, muttei pienessäkään. En suinkaan arvostele tämänkään kirjan editointia, kustannustoimittajan työtä. Vaan ajattelen skandidekkareita, jonka lopussa kiitetään valtavaa laumaa kustannustoimittajia, agentteja, graafikoita, myyjiä, suunnittelijoita. Joita bestsellerien kirjoittajilla on.
Mutta tämä ei ole bitter sweet symphony, vaan Diamond and rust, kuten kaikki muutkin Valo Kurjen kirjojen nimet ovat lainaa biiseistä. Kenelle ne nyt mitäkin merkitsevät riipaisevuudessaan, kestävyydessään.
Sateenkaariteemaisessa rikoskirjallisuudessa kun ollaan, en muista, oliko niinkin sivistyneessä maassa kuin Suomessa kuinkakin hankalat ja riistävät lait, ja ihmisoikeudet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Käytännössä oli varmaan olla hankalaa toimia poliisina, jos kertoi taustastaan, tai perheestään, seurustelustaan. Niinkin juntissa ja ahdasmielisessä työpaikassa, alalla. Mutta ei nyt juututa siihen.
Mutta minkälaiset oikeudet oli homoparille tuolloin avioliiton, adoption ja perinnönjaon osalta?
Yhtäkkiä muistan Lostarin jonot (Lost & Found, Annankadun en anna enkä kadu) sekä Eerikinkadun gay paikan. Nykyisin noilla kulmilla saa jalkakäytävällä jalankulkija pelätä henkensä puolesta kun sähköpotkulautailijat, alepa-pyöräilijät ja woltti-kuskit ajavat päälle järjetöntä vauhtia. Jalkakäytävällä. Ennen tosiaan oli paremmin, kadulla uskalsi liikkua, kun kukaan ei ajoneuvolla ajanut päälle. Oli monenlaisia baareja, jotka olivat kokoontumispaikkoja, yhteisöjä.
Korven dekkarien kieli, ja tyyli on rauhallista, on se jäävuoren huippu, eikä kaikkea tarvitsekaan heti päälle kaataa, jakaa. Valo on aikas salaperäinen tyyppi, mutta jakaa toki aatoksiaan, mitä ei ääneen lausuta.
Tämä on nyt kolmas Valo Kurki -dekkari, jossa entinen poliisi, nykyinen divarinpitäjä, vanhan tavaran myyjä, on myös yksityisetsivä. Mutta hänellä on vainu, mutta myös korruptoitumattoman poliisin ja humaanin ihmisen moraali - hän ei myy mitä tahansa, ei epäilyttävien valokuvien kokoelmaa. Hän käy läpi jäämistöjä. Tässä on ihmisen tavarat, oma koti, asiat, joita arvosti, tai joita halusi säilyttää. Saako kirjoista enää mitään hintaa.
Millaisia keikkoja voi ottaa vastaan yksityisetsivänä ja kovakulmaisena kaappina, henkivartijana.
Salapoliisina Kurki on hyväkuntoinen juoksija, joka myös punnertaa, eikä heikkokuntoinen kuten stressaantunut, kuppia kaatava Sipowitsi (NYPD Blue tv-sarjan Andrew Sipowicz Sr., hyvin hetero, avioliittonsa menettävä työnarkomaani, tavallaan), jolta alkaa kohta ottaa pumpun päältä. Kun 90-luvun, ja 2000-luvun alun rikossarjoja muistelee. Hölmö rikossarja Silkkiä ja luoteja pyöri myös telkkarissa ns. eroottisena heterosarjana, jossa vain naisilla oli silkkisiä hepeneitä, jotka hädin tuskin peittivät käsikirjoittajien motiivit. Tai tuottajien. Tällaisella aikajanalla Kurki loistaa. Ja mikä ettei.
Muistin Hovimäki-sarjan, kuinka siinä ruukki toimii. Miten ihmiset keksivät, osasivat, tai toivat idean kaukomailta valmistaa lasia, lasipulloja mm viinalle, apteekkiin. Että kuinka ennen muinoin keksittiin innovaatioita, jotka eivät tuhonnut luontoa (kuten nykyinen vaarallinen kaivospisnes mm Lapissa, Saimaalla ja muualla puhtaassa luonnossa), vaan helpotti rahvaan arkea, toi kaikille hyvää, teki koko kylälle hyvää. Piti yhteisön hengissä ja leivänkyrsässä. Pienen paikkakunnan viehättävyys dekkareissa sisältää uuden, tai vanhan selvittämättömän rikoksen, murhan. Kuten Agatha Christien Neiti Marplella. Ihan niin kaukana vintagessa ei olla, eikä edes ihan retrossa, mutta vuosituhannen vaihteen tuolla puolen. Kjell Westö on tullut mieleen Korpea lukiessa, ei ollenkaan sama tyyli, mutta ainekset on poimittu läheisiltä mättäiltä. Ehkä. On vieno haikeus. Ja julmuus.
Kirjassa viitataan myös Tammisaaren leiriin, ja on loogista, että luokkasodan aikaan patruunat ja työväki ovat vastakkain. Tilanteet kärjistyvät. Isät ja pojat. Lahtarit ja punakaarti. Rikkaat ja köyhät.
Mutta tuo selvittämätön murha, josta on todetty syylliseksi ehkäpä viaton, ts syytön juoppo. Aatelinen mies, oliko juoppo hänkin. Etuoikeutettu mies jonka sukunimessä on von. Kuka hän oli? Lehtileikkeissä, valokuvissa hän poseerasi Jörkan, Janssonin, Pöystin, Bandlerin kanssa. Mutta kuka hän oli.
Tulee juhannus, juhlitaanko sitä sekä ruåtsalaisittain fallisen salon ympärillä, kuin myös suomalaisittain kokkoa polttamalla. Sulassa sovussa, perinteiden kanssa.
Virkeyttä pitäjään luodaan taidekäsitöillä, joita turistit ehkä ostavat. Myös rakennuksia korjataan, niiden käyttötarkoituksia muutetaan. Mitä tapahtuu kylälle 90-luvulla, kun tehtaat sulkeutuu? Yleensä se on ollut Housut pois, Suu messingillä ja Pride, eli uusia innovaatioita, täysin uusia uria, aloja. Ainakin jos uskotaan brittiläistä sosiaalista draamakomediaa. Valo Kurjen kolmaskin seikkailu vie mennessään menneeseen ruukki-idylliin, taiteen ja kotimaisen muotoilun lähteille.
Kaiken kaikkiaan maltillinen ylistys taiteelle ja kotimaiselle muotoilulle. Suomi oli alkanut muuttua kansainvälisemmäksi, ihmisiä oli vaihdossa, eikä pelkästään muuttoliikkeenä Suomesta pois. Kekkoslovakia oli takana. Ruukin taiteilijayhteisössä oli kv porukkaa, ainakin maltillisesti.
Osa esim keramiikkataiteilijoista oli pysäyttänyt oravanpyöränsä pankkialalla, ja pistänyt sormensa saveen. Siirtynyt aivan uuteen, luovaan työhön, vapaaseen työaikaan, pienellä paikkakunnalla, jossa voi hengittää puhdasta ilmaa, eikä leimata kellokorttia piukoissa sukkahousuissa ja sietämättömissä jakkupuvuissa, orjana pankkia, rahaa, kapitalismia nöyryytetysti kumartaen. Miten hetkessä kuumasta massasta muodostuu vielä maljakko, saviklöntistä dreijaamalla vati.
Kannen keltainen väri toistuu myös vintagekaaran kyljissä. Keltainen on italiaksi giallo, rikoskirjallisuuden, ja fetisististen rikos- ja kauhuelokuvien genre, halpoja kirkuvia kansia, italialaisen eksploitaation merkkejä pulppikirjallisuuden kansissa, musta-keltainen on varoitusväri, mm ampiaisilla, liikennemerkeissä, muissa merkeissä, tarroissa. Varo askelmaa. Varo pudotusta. Lunta tippuu katolta. Keltainen on petturuuden väri ruusuissa, epäluotettavuuden merkki. Rosemaryn painajaisessa keltainen on uuden kodin, toivon, lastenkamarin väri. Paljompa auttoi? Bulgakovilla keltainen oli levoton, ruma väri kukkakimpussa. Keltainen lehdistö on törkypressi, miksi lööpitkin painetaan mustalla keltaiselle pohjalle. Muita hykerryttäviä keltaisia kohteita löytyy myös... Mutta lukekaapas itse.
Fyysisen kirjan fonttikoko on sopiva, tarpeeksi suuri. Myös rivien välissä on ilmaa. Olen ruvennut lukemaan ilman silmälaseja, kirja hyvin lähellä silmiä, ehkä havainto liittyy siihen.
Lähikirjastoni sateenkaarihyllyssä ei ollut #ValoKurki romaaneja, mutta iltahan on vielä noir... Voivat olla lainassa. Gabriel Korven rikossarja on otettu hyvin vastaan, se on ollut mukava löytää itse. Kuinka monta dekkaria kertoo sateenkaari-ihmistä, muista kuin uhreista, tai homofobisen ja misogyynisen pomon kautta?
Sain arvostelukappaleen Books on Demandilta, kiitämme!
20.08.2021
Onneksi on Gabriel Korpi, ja lisää, jatkoa odottaen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.