Mary Shelley: Frankenstein - uusi Prometheus, (1818, suom. 1973, Gummerus)
Victor on moderni työnarkomaani. Hän etsii tietoa ja viisautta, mutta hänen tutkimuksiensa keskelle luikertelee myrkyllinen käärme. Miksi Mary kirjoitti uudelleen selkeän paratiisi-myytin? Pelottiko häntä kirjan vastaanotto? Että se julistettaisiin pannaan? Että Mary poltettaisiin roviolla kerettiläisten mielipiteittensä ja boheemien elämäntapojensa vuoksi? Mary Shelleyn verissä siis virtasi radikaalien, ihmisoikeuksista pamfleteissaan ja kirjoissaan taistelevien vanhempien kuohuva, filosofinen, humaani veri. Miksi Mary kirjoitti rivien väliin maailman olevan leppoisamman ja tasapainossa ennen / ilman tietoa? Eikö tuo käärme [kloonaaminen, ikuinen elämä, nuoruuden lähteiden hakeminen, kohdun vuokraus] vaikkakin välillä epäonnistuessaan ainakin vähintään herätä seuraajia ja uusia onnistumisia? Antaa suunnan tulevaisuudelle? Jos kirjan opetus on ei saa leikkiä luojaa? Niin miksi? Miksi ei? Tiede ei ole leikkiä? Frankenstein on veikeä kertomus [ älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon / opetan ] siinä mielessä kuten Justine jossa de Sade pyytelee liiankin kömpelösti, huomiota herättävän nöyrästi mutta tuskin vilpittömästi anteeksi [ kieli poskella tai kenties joissain muualla... eh... sopukoissa.. ] kirjojen sivuilla tulevia kauheita tapahtumia, että ihmiset oppisivat pitää varansa: älä luota keneenkään, että tällainen on maailma todella, kova, kylmä ja hyväksikäyttävä, niin koulujen kuin luostarienkin sisällä "suojassa". Toisaalta se mainostaa hyvin omahyväisesti kirjan alussa mitä tuleman pitää. Mikä ironia. Mikä markkinointijippo. Sadomasokistiset kertomukset ovat gootahvia siksi, että ihminen teljetään tyrmään. Piste.
13.01.2020 julkaistu, kirjoitettu toki aiemmin..
Victorin tarina etenee kuten Extreme Duudsonien, Jackassien, modernien sirkusten tai kenen tahansa tv:ssä esiintyvän nyky-fakiirin näytös, jossa jonglöörataan moottorisahoilla, lyödään nitojalla muistilappuja pyllyyn, roikotetaan nänneistä painoja, syödään lasimurskaa jne. Joka jaksossa muistetaan mainita: älä yritä tätä kotona. Mutta mistä he itse aloittivat?? Victor tietää saavansa aikaan jotain suurta, enemmän kuin ennen, hän tietää menevänsä kauemmaksi, syvemmälle kuin kukaan muu - sama koskee Mary Shelleytä, joka alleviivaten ja vakuuttaen sanoo nerojen työn kääntyvän "lopulta miltei aina ihmiskunnan hyväksi". Victor / Mary ottaa meidät mukaansa hyiselle koirarekiajelulle, kirpeätä räntää lentää kasvoille. Matka on ristiriitainen koska kertoja välillä toppuuttelee, välillä innostuu hehkuen muistelemaan kolkkoja kokemuksiaan. Victor edistyy, edistyy opinnoissaan ja lopulta keksii keinoja millä parantaa kemiall. instrumentteja. Elämän - ja kuoleman - peruskysymysten äärellä kertoja miettii ihmisruumiin ja itse asiassa koko elämän, elämisen, hengissä olon, hengittämisen periaatetta kuin paraskin eksistentialisti. Hän tietää pelkuruuden ja huolimattomuuden rajoittavan, pidättelevän tutkimuksiaan. On perehdyttävä kuolemaan, anatomiaan, ja tutkittava mätänemistä, hajoamista, hautakammioita ja ruumishuoneita. Tässä miljöössä Frankenstein ei tunne olevansa "mielipuuhissaan askaroiva taiteilija" vaan hän on paremminkin "näännyttävään raadantaan tuomittu orja."
Sitten luen lauseen:
"Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä."
Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...
=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --" Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova.
Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä). Eroottisen piinaava Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon, tietenkin, kuten tarinan pitääkin.
Tarinaa kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat kauhuromanttiset, subtekstuaalisen bi-seksuaaliset väreet, ja muutkin tunnistettavat elementit:
kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään...
hirviön rakennusresähti [=resepti]
Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle ja hahmottaa henkinen ja konkreettinen miljöö ja tunnelma =
viima, laboratorio, kuolemanpelko, tuho, peruuttamaton kohtalo, ukkosmyrsky, manaaminen, turmeltuneisuus, saasta, mikroskoopit, hautausmaa, ruumishuone, kuu ja keskiyö.
matkan elementit = laiva, postivaunut, valaanpyyntialus, purjehdusväylä, löytöretket, takaa-ajo.
Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = paroni tutkija Victor Frankenstein
voi kuvata samoin kuin elämäntyötänsä: urhea, kiihkeä, jalo, tiedonjanoinen, lannistumaton, rohkea olento, mutta myös: hurja, kuohuva, riutunut demoni. [Victor tarkoittaa myös voittajaa.]
verbit = ilahtua, suhtautua, tutkia,
miten = kolkosti, kouristuksen omaisesti,
Adjektiivit = hyinen, kauhistuttava, mielipuolinen, metafyysinen, lopullinen, moraalinen, hanakka, galvanistinen,
Muu tuikitärkeä tilbehööri subst = suojamuuri, kerubi, Agrippa, Paracelcus, surutalo, velttous, mätäneminen, korahdus, irvistys.
Sekä tietysti kliseekimarat = hautojen häpäisy, sielussa palava kiihko, meri jylisee, intohimojen orja, heittäytyä kyyneliin, keskiyön aikoihin, kauheuksien muisto, keltainen kuunvalo, viheliäisen demoninen luomus.
Ja, ah, interjektiot ja puolipisteet; ne rytmittävät kauhua; sydäntenlyöntien tahtiin; tai kun sydän jättä lyömättä kauhusta! Muista kirjoittaa minämuodossa ja imperfektissä!
Mutta onko aika valmis uusille radikaaleille [Frankens]teinille?
Victorin tarina etenee kuten Extreme Duudsonien, Jackassien, modernien sirkusten tai kenen tahansa tv:ssä esiintyvän nyky-fakiirin näytös, jossa jonglöörataan moottorisahoilla, lyödään nitojalla muistilappuja pyllyyn, roikotetaan nänneistä painoja, syödään lasimurskaa jne. Joka jaksossa muistetaan mainita: älä yritä tätä kotona. Mutta mistä he itse aloittivat?? Victor tietää saavansa aikaan jotain suurta, enemmän kuin ennen, hän tietää menevänsä kauemmaksi, syvemmälle kuin kukaan muu - sama koskee Mary Shelleytä, joka alleviivaten ja vakuuttaen sanoo nerojen työn kääntyvän "lopulta miltei aina ihmiskunnan hyväksi". Victor / Mary ottaa meidät mukaansa hyiselle koirarekiajelulle, kirpeätä räntää lentää kasvoille. Matka on ristiriitainen koska kertoja välillä toppuuttelee, välillä innostuu hehkuen muistelemaan kolkkoja kokemuksiaan. Victor edistyy, edistyy opinnoissaan ja lopulta keksii keinoja millä parantaa kemiall. instrumentteja. Elämän - ja kuoleman - peruskysymysten äärellä kertoja miettii ihmisruumiin ja itse asiassa koko elämän, elämisen, hengissä olon, hengittämisen periaatetta kuin paraskin eksistentialisti. Hän tietää pelkuruuden ja huolimattomuuden rajoittavan, pidättelevän tutkimuksiaan. On perehdyttävä kuolemaan, anatomiaan, ja tutkittava mätänemistä, hajoamista, hautakammioita ja ruumishuoneita. Tässä miljöössä Frankenstein ei tunne olevansa "mielipuuhissaan askaroiva taiteilija" vaan hän on paremminkin "näännyttävään raadantaan tuomittu orja."
Sitten luen lauseen:
"Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä."
Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...
=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --" Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova.
Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä). Eroottisen piinaava Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon, tietenkin, kuten tarinan pitääkin.
Tarinaa kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat kauhuromanttiset, subtekstuaalisen bi-seksuaaliset väreet, ja muutkin tunnistettavat elementit:
kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään...
hirviön rakennusresähti [=resepti]
Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle ja hahmottaa henkinen ja konkreettinen miljöö ja tunnelma =
viima, laboratorio, kuolemanpelko, tuho, peruuttamaton kohtalo, ukkosmyrsky, manaaminen, turmeltuneisuus, saasta, mikroskoopit, hautausmaa, ruumishuone, kuu ja keskiyö.
matkan elementit = laiva, postivaunut, valaanpyyntialus, purjehdusväylä, löytöretket, takaa-ajo.
Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = paroni tutkija Victor Frankenstein
voi kuvata samoin kuin elämäntyötänsä: urhea, kiihkeä, jalo, tiedonjanoinen, lannistumaton, rohkea olento, mutta myös: hurja, kuohuva, riutunut demoni. [Victor tarkoittaa myös voittajaa.]
verbit = ilahtua, suhtautua, tutkia,
miten = kolkosti, kouristuksen omaisesti,
Adjektiivit = hyinen, kauhistuttava, mielipuolinen, metafyysinen, lopullinen, moraalinen, hanakka, galvanistinen,
Muu tuikitärkeä tilbehööri subst = suojamuuri, kerubi, Agrippa, Paracelcus, surutalo, velttous, mätäneminen, korahdus, irvistys.
Sekä tietysti kliseekimarat = hautojen häpäisy, sielussa palava kiihko, meri jylisee, intohimojen orja, heittäytyä kyyneliin, keskiyön aikoihin, kauheuksien muisto, keltainen kuunvalo, viheliäisen demoninen luomus.
Ja, ah, interjektiot ja puolipisteet; ne rytmittävät kauhua; sydäntenlyöntien tahtiin; tai kun sydän jättä lyömättä kauhusta! Muista kirjoittaa minämuodossa ja imperfektissä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.