Gotiïkan popularisoituminen: kauhuromanttisesta tai sadistisesta tyrmästä kirjan sivulta videolakiin: Goottitarinassa on aina tyrmä, vankila. Ja siellä -- * Sensuuri ja graafisuus, väkivaltaviihde ennen ja nyt, slapstickistä splatteriin... ja sitten tuli kauhu lastensarjoihin - ja millä tyylillä....
1980-luvulla kauhu-kulttuuri yritettiin tukahduttaa - tehtiin videolaki - etteivät nuoret turmellu videoita katsomalla. Koska lain turvin videoita ei saanut, ja jos sai niin ne olivat silvottu sensuurin hanakoissa saksissa milteipä tunnistamattomiksi. 1970-luvulla Sex Pistolsien suomeen tuleminen haluttiin kieltä - ettei nuoriso turmellu.
Mutta unohdamme esimerkiksi leivän ja sirkushuvin - kuinka ennen vanhaan Roomassa yleisö vietti tiuhaan vapaapäiviä napostellen makoisia oliiveja & taateleita ja katsoen gladiaattorinäytöksiä, silpomisia.
Sitten oli julkiset teloitukset - joissa esimerkiksi Henrik III:n vaimoja lyötiin päät pois. Yleisö katsoi. Sitten katosi. Palasi kun seuraavaa vaimoa mestattiin uskottomuudesta - vaikka kyse oli vain siitä että järjetön - mikäs muukaan - paavi ei anna avioeroa. Täytyyhän sitten vaimon kaula katsoa että pääsee naimaan muualle. Noitavainot, kivitykset, naisen polttamiset.
Sama gladiaattori / leipää ja sirkushuveja -perinne jatkuu, mutta vieraannutetummalla - viikonloppuisin ihminen jumittavat itsensä tv:n eteen formulaa tai vastaavaa veristä urheilukilpaa - hetkinen eihän formula ole verinen, eikä urheilua ollenkaan, siinähän vain auto ajaa turhaan ympyrää koko ajan luontoa saastuttaen. Jatketaan - sunnuntaina tuleva matsi jääkiekkoa tai palloa katsotaan kädessä kaljaa ja kenties nachoksia tai ainakin sipsejä, ja jännitetään - ei niinkään kuka kuolee vaan kuka voittaa.
Huvittavaa kyllä - kun aikaa kuluu niin pahamai[nei]nen siis nerokas taideteos kuten eurooppalaisena hulluna vuotena 1968 [ suurten vallankumousten aikaan eli kun opiskelijat saivat tarpeekseen ja alkoivat toimia eikä vain hyppelehtiä ylioppilas-kotsa päässä perhoshaavi kädessä..] tehty The Night of the Living Dead päätyy alkuperäisenä Anttilan alekoriin 2000-luvulla alle viidellä eurolla - kun sitä 1980-luvulla piti metsästää kissojen ja [Zaroffin] koirien kanssa. Eli koko trilogian sai ostaa alle 15eurolla, joka siis vapaalle taiteilijalle on suuri sijoitus, mutta tyhjäpäisille näyttöruutuun nojaaville ei. Syvemmälle groteskiin ja splatteriin menemme = > splatter = suora käännös englannista = roiske, kauhuelokuvan tyyppi jossa läträtään suolilla ja verisuonten pätkillä....
Mauttomuudesta tinkimättä, mustaa huumoria säästämättä. Mutta miten splatter eroaa splastickistä? = > kun slapstick oli ennen muinoin kohellus-komediaa [ burleski komedia ja farssi ], nimi tuli kun kahta puupalikkaa hakattiin yhteen, niin splatter ottaa välineekseen moottorisahan, mieluummin toimivan sellaisen. Sam Raimi sekoitti aineksia veriseksi garpaccioksi ennen näkemättömässä 80-luvun alun elokuvassaan Evil Dead, joka pesee mennen tullen kaiken.
Miltei tunnistamattomaksi itsensä lihottanut Eric Bana [ Troijan nätti ja pyykkilautavatsainen poika ] on mehevä pääroolissaan Chopper, joka kertoo true crime -osastosta aidon sarjamurhaajan tarinan. Huvittavaa - Chopperin kirja on Australian ostetuin kirja. Heppu otti nimekseen Chopper koska pitää äänestä chop joka kuuluu kun napsaistaan varpaat poikki...
Toisaalta - en tiedä, miksi ihmiset nyt kauhistelevat dokumenttien ja tosi tv:n katselua jossa tutkitaan läheltä mm peräsuolen sisältöä - sehän on oiva metafora koko genrelle. Tosi on. Katso vaikka perverssi Kreivi Zaroffin koirat / The Most dangerous game, mustavalkoinen kauhuelokuva, uskallettu näyttää suomalaisessa televisiossa 2000-luvulla, ja mielestäni aivan täysin väärä henkilö näytteli Zaroffia! Kreivi siis asui syrjäisellä saarella jonka edessä on karikkoa, johon aina pikku paatti juuttuu kiinni, ja rannalle haaksirikkoutuu kunnon riistaa: ihmisiä...
Mutta onko fantasia syrjäyttänyt kauhun? Kirjoitin näin siis 10 vuotta sitten. Onko sillä väliä?
Tällä hetkellä valkokankaalla taistelevat King Kong, Harry Potter ja liekehtivä pikari ja Narnian tarinat: Velho ja leijona. Vastikään on saatua valmiiksi hyväksyttävät Taru sormusten herrasta ja Tähtien sota -saagat. Sittemmin katsoin elävät kuvat X Men III, ja V niin kuin Verikosto, jotka on tehty sarjakuvien ja graafisten novellien pohjalta.
Kumpikin tarina oli perin goottilainen, tummanpuhuva ja pisti katsojan miettimään hyvän ja pahan eroa ihmisen päässä ja toiminnassa. Seksikäs ja poliittinen terroristi siis aktivisti V (mainio Hugo Weaving joka on tuttu erinomaisista filmeistä Pricilla - aavikon kuningatar, Matrix ja Taru sormusten herrasta, lisäksi hän jäi mieleen nerokkaasta lyhytfilmistä joka liittyi autonkorjaukseen, suihin ottoon ja väärinkäsityksiin.. ) yrittää pelastaa maailmaa koston vimmalla tulevaisuuden fasistisessa visiossa Brittein maalla (1600-luvulla parlamenttitalon räjäyttäneen) Guy Fawkes naamio päässään. Onko kauhu siirtynyt irvistelemään vain taskupuhelimien taustakuviin pimeässä hohtavina pääkalloina? Donitsipuodin oranssipäällysteisiin paakkelseihin kekrin aikaan?
Saammeko tarpeeksi kauhua & eksploitaatiota uutisista ja ajankohtaisohjelmista? Mitä on enää tarjottavana 1990-luvun realististen sarjamurhaajien ja 2000-luvun japanilaisen utuisen tuonpuoleisen kauhun (mm. Ringu, Dark Water ) [amerikka]laistamisen jälkeen? Kalevala? Kansansadut?
Dokumentit vanhainkodista?? Onhan se kivaa kun kultakauppias myy rintarinnan pääkallo- ja Hello Kitty -tuotteita, kuten herätyskelloja ja peilejä..
Nyt en ehdi steampunkkiä käsitellä - voihan Herrasmiesliiga sentään! Deadwood niminen sarja perustuu vuoden 1878 suurimpaan rapakon takaiseen kultaryntäykseen joka tapahtui Etelä-Dakotan syrjämailla. Produktio alkaa juuri kohtsillään pyöriä Suomessa, mutta olen katsonut sitä muilla mailla vierahilla. Juuri kun innostun, että tämä kertoo viktoriaanisesta ajasta, niin naisen rooli tuossa viheliäisessä kyläpahasessakin - kuten oikeassa elämässä – on pelkän huoran ja viihdyttäjän rooli. En ymmärrä miten silloinkin kuten, myös nyt, niillä äijäpahasilla oli aina rahaa huoraan, kuten nykyajan tai siis 1900-luvun lopun, sata vuotta Deadwoodin kaltaisen kultaryntäyksen jälkeen jokaisella rekkakuskilla on varaa huoraan, mutta huoralla ei ruokaan kuten tosielämään pohjautuvissa elokuvissa Monster ja Petollinen on ihmissydän.
Vaikka Deadwood on täynnä tyhjätaskumiehiä jotka huijaavat, tappavat, pelaavat, kusettavat ja ties mitä sutkivat itsensä hengissä pysymisen vuoksi, niin naisella ei ole mitään mahdollisuuksia. Ei ihme, että yhtä äijistä esittää autenttisuuteen pyrkien takatukaton Lovejoy tuo veijari joka huijasi kasarilla sarjassaan antiikkia antiikkia. Onhan siellä onneksi gender-blender, muulikuski Calamity-Jane joka ei ole stilisoitu hienohelmaksi.
vrt. Paukkurauta-Kati (Cat Ballou), pääosassa Jane Fonda, tai varsinkin puhtoisen, jatkuvasti hymyilevän Doris Dayn [v]esittämä Calamity Jane.
Deadwoodia villin lännen putkinotkoa mielenkiintoisempi eli cowpunk -genre esitellään mm. kirjassa Ulkomaisia kauhukirjailijoita, Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita,
BTJ Kirjastopalvelu, 2005 tämä splätterpunkin ja lännen filmien yhdistelmä cowpunk juuri perin kiehtovan Nancy A. Collins nimisen kirjailijan työsaralta. Cowpunk on hauskaa myös musiikin puolella: D-A-D – tuo orkesteri joka tunnettiin ammoin muinoin nimellä Disneyland After Dark * - heitti oivaa cowpunkrallia laulaen I`m counting the Cattle.
Counting the Cattle biisi levyltä Call Of The Wild, 1986. Levyn kannessa bändin nimi sopevana länkkärinä fonttina – asiaankuuluvine lehmänkalloineen.
Kireäkravattisten tekijänoikeushössötysten mukaan bändi joutui muuttamaan nimensä, katso vaikka esimerkiksi TV-dokkari Disneyland After Dark ( (TV) (ohjaus: William Beaudine ja Hamilton Luske, 1962)
Toisaalta, miksi aikuisten sarjakuvista, sarjakuvaromaaneista tehdyt elokuvat eivät välttämättä tyydytä sarjiksen tekijöitä, jopa niin, että ottavat nimensä pois tuotteesta....
Ulkomaisia kauhukirjailijoita -kirja on varsin hauska mm. siksi, että se kertoo eksaktisti, miksi perustein juuri tietyt kirjailijat valittiin tähän opuksiin, ja miksi ketä ei valittu. Suosikkikirjailijoistani esitellään ainakin Angela Carter, Bret Easton Ellis, Guy N. Smith, Robert Louis Stevenson ja Oscar Wilde. Erinomainen tiiviydessään teos on kunnianosoitus kauhun kirjoittajille – onhan heitä luettu tuhansien vuosien ajan…
Lasten sarjoissa kauhua käsitellään esimerkiksi tuhansia vuosia vanhalla tavalla - leirinuotilla hyytäviä juttuja kertoen, kuten kanadalaisessa sarjassa Pelottaako?
Kauhua tarjottiin myös makoisina animaatioina jotka aina opettivat jotain hirmuisen tarinan kautta, tarkoitan tietenkin metkaa sarjaa Sätkyjä ja tärinöitä (Grizzly Tales for Gruesome Kids). On hauska seurata YLEn nettisivuilta, kuinka lapset ovat kokeneet tämän sarjan, ja mitä mieltä ovat esimerkiksi lintsaamisesta: ei opi mitään, eli aikuisena saa pienempää palkkaa… Samoin lapset miettivät, oliko rangaistus "oikein", vaan liian ankara. Voi kuinka aikuiset oppisivat jotain heiltä – lähdekritiikkiä sohvalantuille!
Lintsauksesta kertovien elokuvien helmi on Ferris Bueller vaihtaa vapaalle (Ferris Bueller's Day Off, 1986), seuraa esimerkiksi kuinka rehtori muuttuu siististä virkamiehestä tirkistelijäksi ja epäonnistuneen pomminpurkajan näköiseksi – tutustuessaan perheen ärhäkkään vahtikoiraan. Roolissa mehevä Jeffrey Jones joka on tuttu mm filmeistä Amadeus jossa hän näytteli keisari jonka mielestä Mozartin oopperassa oli liian paljon nuotteja; Ed Wood jossa hän oli mestarihuiputtaja Criswell, Päätön ratsumies jossa hän lempi metsässä noitaa, Valmont jossa hän oli rakastajattareensa kyllästynyt Gercourt,; muita, pimeämmän puolen filmejä: Beetle Juice, Erämaa syö miestä, Paholaisen asianajaja, ja tv:n puolella hänet nähdään ainakin Deadwood -sarjassakin – onhan hän ollut Hämärän rajamailla ja Äärirajoilla sekä Kojakissa.
Sätkyjä ja tärinöitä: Niin metsä vastaa jaksoa katseli 103 000 lasta tai lastenmielistä väitöskirjan kirjoittajaa syyskuussa 2002. Tai kuten tilastoissa ilmoitetaan: 4-14-vuotiaat.
Sätkyjä ja tärinöitä: Tohtori Moribundus jaksoa puolestaan 113 000 kpl 4-14-vuotiaita elokuussa 2002. Sätkyjä ja tärinöitä sarjan plussaksi on erinomainen suomentaminen, ja näyttelijöiden paneutuminen esimerkiksi puhevikoihin yms. inhimilliseen. Vaikka alkuperäisessä sarjassa juontajana toimi Nigel Planner, ei tässä kotimaisessa dubbauksessa ole moitteen sijaa eikä sanaa.
Nigel Planner on tuttu mm. upeasta anarkistisesta sarjasta Älypäät (Young Ones), jossa hän näytteli hidasta hippiä; tuttu näyttelijänä myös muista sketsiryhmistä kuten Comic Strip, Terry Gilliamin visiossa Brazil, hän oli myös legendaarisen Ei yhdeksän uutiset show`n kirjoittajia vuodelta 1979, hän on vieraillut sarjoissa: French ja Saunders esittää, Musta kyy, ja tulevaisuudessa hänet nähdään mm. Decameronessa.
Varhaisnuorille tarkoitetun tv-sarjan jakso Spökhistorier oli mukavaa, koska katsoja sai päätellä, kuinka yliluonnollista kaikki on, vai realismia. Fantasiaa on tarjottu ainakin kotimaisittain pitkässä ja perin pohjin aiheeseensa perehtyen sarjassa Syrhämä jonka voisi yhdistää myös larppauksen, eli roolipelien suosioon – niistä on tehty myös dokumentteja ja kirjoja. Fantasia kiehtoo valkokankaalla, tv-ruudussa sekä tietenkin kirjana ja sarjakuvana kuten Ronja ryövärin tytär, Velhot, jätit ja susihukkaset ja Rölli ja Metsänhenki; mutta myös kauhu - tai muuta pelottava – pitää pintansa: Pikku vampyyri tai Maikki ja pelottava Pontso. Ja mikseipä myös Peppi Pitkätossu muuttaa Huvikumpuun ja Vaahteramäen Eemeli, joissa poroporvarien / rikkaitten / laumasielujen aikuisten maailma herättää kauhua. Myös Muumit voivat pelottaa jota kuta, klovnit (Stephen King on kirjoittanut tästä pelosta), Vesa-Matti Loiri, joulupukki, sekä uutiset.
Pikku Kakkosen tämän päivän ohjelmistossa tapahtuu: " Hassussa laaksossa elää äkäinen omenapuu ja Satusormissa Hirvitys potee uupumusta."
Miltä kiehtoo myös ei-fiktiivinen eli YLEn palkittu, silti mojova Oudon partaalla -sarja " Oudon partaalla esittelee kauhun ja science fictionin merkkiteoksia, trendejä ja kliseitä."
Lapsille suunnattu Kauhulan koulu (Creepschool, 2004) -niminen animaatiosarja esittelee gootin varhaisnuoren [ Häntä tituleerataan punkkarityttö Janiceksi] , jolla on musta takutettu tukka, ja tietysti voimakas silmämeikki, joka tuo mieleen niin Siouxsien kuin Crown ja kuin myös Once Upon A Time In Mexico filminkin Johnny Deppin sotamaalauksineen. - Siouxsie = Siouxsie And The Banshees -orkesterin seireenimäinen keulahahmo Ø Crow elokuvissa: Ø Alex Proyas: The Crow (1994), Ø Tim Pope: The Crow: City of Angels (1996), Ø Peter Dashkewytch, William Gereghty: The Crow: Stairway to Heaven (1999),
Bharat Nalluri: The Crow: Salvation (2001). Crow:sta löytyy netistä ummet ja lammet krääsää toimintafiguureista itse elokuvien DVD -paketteihin sekä soundtrackien lyriikoihin… Kaikkihan alkoi itse oppineen James O'Barrin samannimisestä graafisen tummanpuhuvasta sarjakuvasta johon ovat vaikuttaneet niin ikään kiihkeät, traagiset ja äkkiväärät taiteen eri puolilla räiskyvät persoonat kuten George Bataille, Anton Artaud, Ian Curtis, Iggy Pop, Lewis Carroll ja Edgar Allan Poe, jotka joko omaa ruumistaan valkokankaana ja tislaamona käyttäen välittivät katsojille tuskaa, tai sitten kirjoittivat letkeää nonsenseä.
Robert Rodriguez niminen hemmo on ohjannut kuulun ja pärskyvän Mexico –trilogian elokuvat El Mariachi, Desperado, ja Once Upon A Time In Mexico, jossa jälkeisemmässä ja tuoreimmassa paukuttelee pistooliaan omalaatuisena kostajana CIA:n ihanan inhottava korruptoitunut herkku[suu] agentti Sands [ Depp ] tietysti tummiin pukeutuneena, ja mustaa verta valuvat silmänsä ovat kuin korppien nokkimat….
Rodriguezin löytö, Danny Trejo niminen kirveellä veistetty karakteeri [ tuttu filmeistä: Desperado, Once Upon a Time in Mexico, ja From Dusk Till Dawn trilogiasta ], näyttelee muuten tulevassa The Crow: Wicked Prayer elokuvassa.. Ympäri käydään - gootiksi tullaan.
Onko valtavirta kosiskelemassa gootti-skeneä? Tehdäänkö yhä nuoremmista kuluttajista pintaliitogootteja? Vai otetaanko tämä makoisa helmi vastaan mielellään? Sarja Kauhulan koulu pyörii useassa maassa, joten sen voi bongata sopivasti kun herää. Katson sitä juuri nyt Ruotsin televisiosta. Kyllä ovat ajat muuttuneet sitten Viisikko nimisen ryhmän puhtoisten seikkailujen, joissa pukeuduttiin konservatiivisesti, ja aina syötiin meheviä eväitä pakattuina voipaperiin.
Harry Potter kaihoilee vanhaan sisäoppilaitosaikaan ennen pleikkareita, moni kerroksellista roskaruokaa, hiphop -lokapöksyjä, huonoja ryhtejä, ja mato-pelejä, mutta Kauhulan koulussa eteemme marssitetaan lapsukaisia jotka eivät ole pukeutuneena Halloween -juhliin kauhu-genren naamiaisasuihin, vaan ovat omia itsejänsä, eli mm. muumioita, ja joku heistä saalistaa kärpäsiä pitkällä kielellään kuin kameleontti.
Aikamatka sisäoppilaitokseen (tietystikin brittituotantoa: Channel 4) tosi-tv -sarjassa " Teini-ikäiset nykybritit opiskelevat ja elävät kuukauden ajan 50-luvun sisäoppilaitoksessa. Miten nuoret selviytyvät tiukan kurin koulussa? " kuten TV 1:n nettisivuilla kerrotaan.
Sarjaa kutsutaan ruotsiksi nimellä Tidsresa till internatet, mikä kuulostaa hauskalta, miltei netiltä. Sen sijaan sarjan alkuperäinen nimi (That’ll Teach Them) kertoo paljon, eli Siitäpä oppivat, sikiöt! Nykyajan kakaralle ei välttämättä ole herkkua palautua 50-luvun kuriin, gootti ei voisi ikimaissakaan pukeutua persoonattomaan koulupukuun ( ellei hän ole gootti-genren edustaja, joka pukeutuu eurooppalaiseen fasistiseen ja arveluttavaan koulupukuun omasta vapaasta tahdostaan anarkian feministisenä eleenä, jossa ilmoittaa seksuaalisuutensa kuuluvan vain hänelle itselleen, tai japanilainen Harajuku eli 2006 vuonna hyvin suosittu, ja jopa Markus Kajon sarjassaan Laskevan auringon Kajo esittelemä persoonallisuuden suuntaus, jossa alakulttuurin nuoret menevät kylille istumaan pukeutuneena persoonallisesti, räikeämmin kuin värikkäät nuket, hiukset mustina, valkoisina, pinkkeinä, pukeutuneena tolppakenkiin ja tyllihameisiin, hurjaan meikkiin, älyttömiin keltaisiin irtoripsiin - minusta he ovat nykyajan dandyjä ja flanöörejä; eikä tiedetä kumpi oli ensin anime -hahmot vai goottilaisuus - kumpienkin vaikutus näkyy.
Jopa kotimaiset Kulttuuriuutiset näyttivät klippiä tuoreimmilta Leipzigin goottifestivaaleilta, jossa esiteltiin pikaisesti yksi japanilainen goottibändi, jolla oli selkeät anime -releet. Tähän voi liittyä myös fanaattinen ja hyväntuulinen roolipukeutuminen cosplay jossa pukeudutaan tietyksi sarjakuvahahmoksi. Mutta cosplayn erottaa goottiudesta sen, että gootti on aina sisimmästä ulkoisempaan lateksikerrokseen 100% gootti, kun cosplayssä pukeudutaan vaivalloisesti tiettyyn hahmoon, otetaan komeita kuvia ja pidetään toisien cospleijaajien kanssa hauskaa, jonka jälkeen palataan omaan itseen. ) suljettuun tilaan jossa lapsi ei saa kitistä eikä raivota, ei jättää syömättä eikä noudattamatta aikatauluja. Kyllä Siperia eli kylmät suihkut opettavat....
Itse olen kuvannut Roihiksessa koshaajia kilpailussa kirsikan kukkimisen aikoihin....
Kaksi identtistä pientä tyttöä -teema pelottaa mm. teoksessa Hohto, ja komediallisesti sitä on käytetty mm sarjoissa Avaruuden tuntua ja Night and day, joissa kaksoset pelmahtavat ääneti ilmoille, absurdisti, pelottaen. Ja mikseipä myös Päätön ratsumies -elokuvassa, jossa toinen pikkutytöistä ei ollutkaan hiljaa metsässä, vaan katkaisi puun oksan, josta kuului napakka ääni, joka paljasti vihaisille kyläläisille, missä Päätön ratsumies (upea Christopher Walken) luuraa, ja näin aikaan sai miehen teloituksen. Pikkutytöistä kasvoi aikanaan hyvä noita ja paha noita (kumpaakin näyttelee upea Miranda Richardson).
Mutta mikä näissä toisensa eksakteissa peilikuvissa pelottaa? Kloonin siemen? Hyvä puoli? Pimeä puoli? Varjo joka anastaa sielun? Pahan kaksoisolennon pelko? Joku toinen joka anastaa paikkani, ruumiini, sieluni, reviirini?
Naisten ja tyttöjen sarjoja jotka kurottavat tuonpuoleiseen: Näkijä, Pelastaja, Siskoni on noita, Vaimoni on noita, Sabrina, teininoita, Carnivàle, ja miksei myös Xena, Dark Angel, Buffy, ja Aarteenmetsästäjä (historialliset takautumat / supranormaalit tapahtumat), ja 80-luvulla nainen sai olla jopa Vanha Kehno (Naispaholaisen elämä ja rakkaudet).
Näissä sarjoissa nuoret ja varttuneemmatkin naiset omasivat supra-normaaleja taitoja - perustuen vanhaan oletukseen, kuinka nainen on yhtä niin luonnon kuin tuon tuonpuoleisen kanssa – toimien ihmeidentekijänä synnyttäessään, sekä avustaessaan ihmisen syntymässä ja huolehtiessaan vainajista. Ns. normaalien naisten sarjat 1980-luvulle mentäessä sisälsivät joko laatua, komediaa, jännitystä, saippuaa, historiaa, realismia, nykyaikaa, romantiikkaa, vaipparallia, eroprosesseja, syöpäsairauksia tai kauhuakin) kuten Peyton Place, Lucy Show, Testamentti, Kukkakimppu piikkilankaa, Ross Poldark – nuoren miehen tie, Charlien enkelit, Dynastia, Leskien keikka, Tyttökullat, Taiteilijan tytär, Kate & Allie, Kolkyt ja risat, Paluu Eedeniin;
1990-luvulla oikeassa maailmassa oli jo naispresidenttejä, ja tv-sarjoissa pyöri romantiikka, kosto, vallanhimo, skaala ulottui Jane Austenin upeista fetisistä pukudraamoista ja satiirisista tapakuvauksista mielen pimeämmälle puolelle sarjamurhiin joita herkkä nainen profiloi, ja eroottisiin vampyyreihin kuten Pimeyden sydän, Yön vampyyrit, Ylpeys ja Ennakkoluulo, Unien valtiatar, Kuolinsyyntutkija Kate Ferrari, Tyttö ja kartanonherra, Syyllisyyden varjo, Kuoleman enkeli, Scarlett, Shirley Holmes ratkaisee, Etsivä Lea Sommer, Kuohuvat Guldenburgit (tämä ei ole pulttibois -vitsi); sekä aivan ihana Uskottomien naisten käsikirja; kuin uskomattomaan köykäiseen, halpaan hömppäänkin, eroottisiin etsiväsarjoihin kuten Silkkiä ja luoteja. Ja 2000-luvuilla sex is comedy: eroottisuudesta tuli naurun alaista ja hampaat irvessä alistamista; Sinkkuelämää, Kuumia aaltoja, Me tehtiin rakkautta, Desperate housevives eli epätoivoiset kotirouvat.
Mutta myös iäkäs nainen saattoi omia koko sarjan – tai olla peräti vuoden paras tv-näyttelijä kuten Pokka pitää ja Hetty ratkaisee. Yhtä kaikki - nainen sai olla jo jalkapalloilija (Rankkareita ja mustia sukkia, elokuvissa: Parempi kuin Beckham, FC Venus), FBI-agentti (Salaiset Kansiot), rikoskomisario (Epäilyksen polttopiste), pappi (Vicar Of Dibley -sarjan Dawn French), agentti (Alias), mutta myös uusavuton sohvaperuna (Sohvanvaltaajat), rangaistustaan istuva vanki (Bad Girls), tai anorektinen, hysteerinen lakinainen (Ally McBeal) joka marssitti lakisaleihin suhteellisen kestävän absurdismin ja hemaisevia miesnäyttelijöitä poikaystävikseen kuten Robert Downey Jr.
Lastensarjojen puolella agentteja olivat myös Spies-tytöt (Spy Girls) ja elokuvarintamalla Spy Kids jonka ohjasi nero Robert Rodriguez joka on ohjannut mm: Spy Kids 3-D: Game Over, 2003 Spy Kids 2: Island of Lost Dreams, 2002 Spy Kids, 2001
sekä aikusille: Sin City, ja Meksiko-trilogian: Once Upon a Time in Mexico, Desperado, El Mariachi, Hämärästä aamunkoittoon, jonka perään goottityttö Nemi kuolaa.
Naisten hybridejä ja hybriksiä komediaan ja absurdismiin holtittoman käytöksen kautta edustavat sarjat: Todella upeeta, Double Trouble, Sikanautaa, Kumman kaa, Gimme Gimme Gimme, Pää sekaisin, joidenka katsominen oli katharsis – sai hetkeksi laittaa oman vastuunsa sekä työstä, kodista, tulevaisuudesta, maailmantilanteesta sivuun, ja sai vain ottaa aikaa itselleen.
Näissä sarjoissa naiset kirjoittivat omat sketsinsä, tai toimivat tasa-arvossa miehen kanssa kuten Avaruuden tuntua -sarjassa.
Toisaalta - en tiedä, miksi ihmiset nyt kauhistelevat dokumenttien ja tosi tv:n katselua jossa tutkitaan läheltä mm peräsuolen sisältöä - sehän on oiva metafora koko genrelle. Tosi on. Katso vaikka perverssi Kreivi Zaroffin koirat / The Most dangerous game, mustavalkoinen kauhuelokuva, uskallettu näyttää suomalaisessa televisiossa 2000-luvulla, ja mielestäni aivan täysin väärä henkilö näytteli Zaroffia! Kreivi siis asui syrjäisellä saarella jonka edessä on karikkoa, johon aina pikku paatti juuttuu kiinni, ja rannalle haaksirikkoutuu kunnon riistaa: ihmisiä...
Mutta onko fantasia syrjäyttänyt kauhun? Kirjoitin näin siis 10 vuotta sitten. Onko sillä väliä?
Tällä hetkellä valkokankaalla taistelevat King Kong, Harry Potter ja liekehtivä pikari ja Narnian tarinat: Velho ja leijona. Vastikään on saatua valmiiksi hyväksyttävät Taru sormusten herrasta ja Tähtien sota -saagat. Sittemmin katsoin elävät kuvat X Men III, ja V niin kuin Verikosto, jotka on tehty sarjakuvien ja graafisten novellien pohjalta.
Kumpikin tarina oli perin goottilainen, tummanpuhuva ja pisti katsojan miettimään hyvän ja pahan eroa ihmisen päässä ja toiminnassa. Seksikäs ja poliittinen terroristi siis aktivisti V (mainio Hugo Weaving joka on tuttu erinomaisista filmeistä Pricilla - aavikon kuningatar, Matrix ja Taru sormusten herrasta, lisäksi hän jäi mieleen nerokkaasta lyhytfilmistä joka liittyi autonkorjaukseen, suihin ottoon ja väärinkäsityksiin.. ) yrittää pelastaa maailmaa koston vimmalla tulevaisuuden fasistisessa visiossa Brittein maalla (1600-luvulla parlamenttitalon räjäyttäneen) Guy Fawkes naamio päässään. Onko kauhu siirtynyt irvistelemään vain taskupuhelimien taustakuviin pimeässä hohtavina pääkalloina? Donitsipuodin oranssipäällysteisiin paakkelseihin kekrin aikaan?
Saammeko tarpeeksi kauhua & eksploitaatiota uutisista ja ajankohtaisohjelmista? Mitä on enää tarjottavana 1990-luvun realististen sarjamurhaajien ja 2000-luvun japanilaisen utuisen tuonpuoleisen kauhun (mm. Ringu, Dark Water ) [amerikka]laistamisen jälkeen? Kalevala? Kansansadut?
Dokumentit vanhainkodista?? Onhan se kivaa kun kultakauppias myy rintarinnan pääkallo- ja Hello Kitty -tuotteita, kuten herätyskelloja ja peilejä..
Ennen oli perin sutjakkaa ostaa laadukkaita kauhupokkareita Tiimarista (!),
jossa myytiin WSOY:n FAN -sarjan kauhua á la Tanith Lee, Lucius Shepard, Melanie Tem, sekä tietysti Markku Sadelehto –nimisen jumalan toimittamia antologioita; WSOY:n FAN –sarja muistetaan myös Ulkomaisia kauhukirjailijoita -teoksessa visusti. Erinomainen tiiviydessään teos on kunnianosoitus kauhun kirjoittajille – onhan heitä luettu tuhansien vuosien ajan… Kirjan alkusanoissa tosin pelätään kuinka fantasia on syrjäyttänyt kauhun – koska kauhukirjailijoita ei juuri suomenneta. Tämähän on todella sairasta, kuten me kaikki tiedämme. Itse olen ratkaisut tämän niin, että ostan 1700 -2000 luvuilta kauhua, splätterpunkkia, kauhuromantiikkaa, juuri uusina tai käytettyinä pokkareina Lontoosta, josta tuon materiaalia niin paljon kuin halpalentoyhtiön tiukat kilomääräykset vain sallivat.Nyt en ehdi steampunkkiä käsitellä - voihan Herrasmiesliiga sentään! Deadwood niminen sarja perustuu vuoden 1878 suurimpaan rapakon takaiseen kultaryntäykseen joka tapahtui Etelä-Dakotan syrjämailla. Produktio alkaa juuri kohtsillään pyöriä Suomessa, mutta olen katsonut sitä muilla mailla vierahilla. Juuri kun innostun, että tämä kertoo viktoriaanisesta ajasta, niin naisen rooli tuossa viheliäisessä kyläpahasessakin - kuten oikeassa elämässä – on pelkän huoran ja viihdyttäjän rooli. En ymmärrä miten silloinkin kuten, myös nyt, niillä äijäpahasilla oli aina rahaa huoraan, kuten nykyajan tai siis 1900-luvun lopun, sata vuotta Deadwoodin kaltaisen kultaryntäyksen jälkeen jokaisella rekkakuskilla on varaa huoraan, mutta huoralla ei ruokaan kuten tosielämään pohjautuvissa elokuvissa Monster ja Petollinen on ihmissydän.
Vaikka Deadwood on täynnä tyhjätaskumiehiä jotka huijaavat, tappavat, pelaavat, kusettavat ja ties mitä sutkivat itsensä hengissä pysymisen vuoksi, niin naisella ei ole mitään mahdollisuuksia. Ei ihme, että yhtä äijistä esittää autenttisuuteen pyrkien takatukaton Lovejoy tuo veijari joka huijasi kasarilla sarjassaan antiikkia antiikkia. Onhan siellä onneksi gender-blender, muulikuski Calamity-Jane joka ei ole stilisoitu hienohelmaksi.
vrt. Paukkurauta-Kati (Cat Ballou), pääosassa Jane Fonda, tai varsinkin puhtoisen, jatkuvasti hymyilevän Doris Dayn [v]esittämä Calamity Jane.
Deadwoodia villin lännen putkinotkoa mielenkiintoisempi eli cowpunk -genre esitellään mm. kirjassa Ulkomaisia kauhukirjailijoita, Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita,
BTJ Kirjastopalvelu, 2005 tämä splätterpunkin ja lännen filmien yhdistelmä cowpunk juuri perin kiehtovan Nancy A. Collins nimisen kirjailijan työsaralta. Cowpunk on hauskaa myös musiikin puolella: D-A-D – tuo orkesteri joka tunnettiin ammoin muinoin nimellä Disneyland After Dark * - heitti oivaa cowpunkrallia laulaen I`m counting the Cattle.
Counting the Cattle biisi levyltä Call Of The Wild, 1986. Levyn kannessa bändin nimi sopevana länkkärinä fonttina – asiaankuuluvine lehmänkalloineen.
Kireäkravattisten tekijänoikeushössötysten mukaan bändi joutui muuttamaan nimensä, katso vaikka esimerkiksi TV-dokkari Disneyland After Dark ( (TV) (ohjaus: William Beaudine ja Hamilton Luske, 1962)
Toisaalta, miksi aikuisten sarjakuvista, sarjakuvaromaaneista tehdyt elokuvat eivät välttämättä tyydytä sarjiksen tekijöitä, jopa niin, että ottavat nimensä pois tuotteesta....
Ulkomaisia kauhukirjailijoita -kirja on varsin hauska mm. siksi, että se kertoo eksaktisti, miksi perustein juuri tietyt kirjailijat valittiin tähän opuksiin, ja miksi ketä ei valittu. Suosikkikirjailijoistani esitellään ainakin Angela Carter, Bret Easton Ellis, Guy N. Smith, Robert Louis Stevenson ja Oscar Wilde. Erinomainen tiiviydessään teos on kunnianosoitus kauhun kirjoittajille – onhan heitä luettu tuhansien vuosien ajan…
Lasten sarjoissa kauhua käsitellään esimerkiksi tuhansia vuosia vanhalla tavalla - leirinuotilla hyytäviä juttuja kertoen, kuten kanadalaisessa sarjassa Pelottaako?
Kauhua tarjottiin myös makoisina animaatioina jotka aina opettivat jotain hirmuisen tarinan kautta, tarkoitan tietenkin metkaa sarjaa Sätkyjä ja tärinöitä (Grizzly Tales for Gruesome Kids). On hauska seurata YLEn nettisivuilta, kuinka lapset ovat kokeneet tämän sarjan, ja mitä mieltä ovat esimerkiksi lintsaamisesta: ei opi mitään, eli aikuisena saa pienempää palkkaa… Samoin lapset miettivät, oliko rangaistus "oikein", vaan liian ankara. Voi kuinka aikuiset oppisivat jotain heiltä – lähdekritiikkiä sohvalantuille!
Lintsauksesta kertovien elokuvien helmi on Ferris Bueller vaihtaa vapaalle (Ferris Bueller's Day Off, 1986), seuraa esimerkiksi kuinka rehtori muuttuu siististä virkamiehestä tirkistelijäksi ja epäonnistuneen pomminpurkajan näköiseksi – tutustuessaan perheen ärhäkkään vahtikoiraan. Roolissa mehevä Jeffrey Jones joka on tuttu mm filmeistä Amadeus jossa hän näytteli keisari jonka mielestä Mozartin oopperassa oli liian paljon nuotteja; Ed Wood jossa hän oli mestarihuiputtaja Criswell, Päätön ratsumies jossa hän lempi metsässä noitaa, Valmont jossa hän oli rakastajattareensa kyllästynyt Gercourt,; muita, pimeämmän puolen filmejä: Beetle Juice, Erämaa syö miestä, Paholaisen asianajaja, ja tv:n puolella hänet nähdään ainakin Deadwood -sarjassakin – onhan hän ollut Hämärän rajamailla ja Äärirajoilla sekä Kojakissa.
Sätkyjä ja tärinöitä: Niin metsä vastaa jaksoa katseli 103 000 lasta tai lastenmielistä väitöskirjan kirjoittajaa syyskuussa 2002. Tai kuten tilastoissa ilmoitetaan: 4-14-vuotiaat.
Sätkyjä ja tärinöitä: Tohtori Moribundus jaksoa puolestaan 113 000 kpl 4-14-vuotiaita elokuussa 2002. Sätkyjä ja tärinöitä sarjan plussaksi on erinomainen suomentaminen, ja näyttelijöiden paneutuminen esimerkiksi puhevikoihin yms. inhimilliseen. Vaikka alkuperäisessä sarjassa juontajana toimi Nigel Planner, ei tässä kotimaisessa dubbauksessa ole moitteen sijaa eikä sanaa.
Nigel Planner on tuttu mm. upeasta anarkistisesta sarjasta Älypäät (Young Ones), jossa hän näytteli hidasta hippiä; tuttu näyttelijänä myös muista sketsiryhmistä kuten Comic Strip, Terry Gilliamin visiossa Brazil, hän oli myös legendaarisen Ei yhdeksän uutiset show`n kirjoittajia vuodelta 1979, hän on vieraillut sarjoissa: French ja Saunders esittää, Musta kyy, ja tulevaisuudessa hänet nähdään mm. Decameronessa.
Varhaisnuorille tarkoitetun tv-sarjan jakso Spökhistorier oli mukavaa, koska katsoja sai päätellä, kuinka yliluonnollista kaikki on, vai realismia. Fantasiaa on tarjottu ainakin kotimaisittain pitkässä ja perin pohjin aiheeseensa perehtyen sarjassa Syrhämä jonka voisi yhdistää myös larppauksen, eli roolipelien suosioon – niistä on tehty myös dokumentteja ja kirjoja. Fantasia kiehtoo valkokankaalla, tv-ruudussa sekä tietenkin kirjana ja sarjakuvana kuten Ronja ryövärin tytär, Velhot, jätit ja susihukkaset ja Rölli ja Metsänhenki; mutta myös kauhu - tai muuta pelottava – pitää pintansa: Pikku vampyyri tai Maikki ja pelottava Pontso. Ja mikseipä myös Peppi Pitkätossu muuttaa Huvikumpuun ja Vaahteramäen Eemeli, joissa poroporvarien / rikkaitten / laumasielujen aikuisten maailma herättää kauhua. Myös Muumit voivat pelottaa jota kuta, klovnit (Stephen King on kirjoittanut tästä pelosta), Vesa-Matti Loiri, joulupukki, sekä uutiset.
Pikku Kakkosen tämän päivän ohjelmistossa tapahtuu: " Hassussa laaksossa elää äkäinen omenapuu ja Satusormissa Hirvitys potee uupumusta."
Miltä kiehtoo myös ei-fiktiivinen eli YLEn palkittu, silti mojova Oudon partaalla -sarja " Oudon partaalla esittelee kauhun ja science fictionin merkkiteoksia, trendejä ja kliseitä."
Lapsille suunnattu Kauhulan koulu (Creepschool, 2004) -niminen animaatiosarja esittelee gootin varhaisnuoren [ Häntä tituleerataan punkkarityttö Janiceksi] , jolla on musta takutettu tukka, ja tietysti voimakas silmämeikki, joka tuo mieleen niin Siouxsien kuin Crown ja kuin myös Once Upon A Time In Mexico filminkin Johnny Deppin sotamaalauksineen. - Siouxsie = Siouxsie And The Banshees -orkesterin seireenimäinen keulahahmo Ø Crow elokuvissa: Ø Alex Proyas: The Crow (1994), Ø Tim Pope: The Crow: City of Angels (1996), Ø Peter Dashkewytch, William Gereghty: The Crow: Stairway to Heaven (1999),
Bharat Nalluri: The Crow: Salvation (2001). Crow:sta löytyy netistä ummet ja lammet krääsää toimintafiguureista itse elokuvien DVD -paketteihin sekä soundtrackien lyriikoihin… Kaikkihan alkoi itse oppineen James O'Barrin samannimisestä graafisen tummanpuhuvasta sarjakuvasta johon ovat vaikuttaneet niin ikään kiihkeät, traagiset ja äkkiväärät taiteen eri puolilla räiskyvät persoonat kuten George Bataille, Anton Artaud, Ian Curtis, Iggy Pop, Lewis Carroll ja Edgar Allan Poe, jotka joko omaa ruumistaan valkokankaana ja tislaamona käyttäen välittivät katsojille tuskaa, tai sitten kirjoittivat letkeää nonsenseä.
Robert Rodriguez niminen hemmo on ohjannut kuulun ja pärskyvän Mexico –trilogian elokuvat El Mariachi, Desperado, ja Once Upon A Time In Mexico, jossa jälkeisemmässä ja tuoreimmassa paukuttelee pistooliaan omalaatuisena kostajana CIA:n ihanan inhottava korruptoitunut herkku[suu] agentti Sands [ Depp ] tietysti tummiin pukeutuneena, ja mustaa verta valuvat silmänsä ovat kuin korppien nokkimat….
Rodriguezin löytö, Danny Trejo niminen kirveellä veistetty karakteeri [ tuttu filmeistä: Desperado, Once Upon a Time in Mexico, ja From Dusk Till Dawn trilogiasta ], näyttelee muuten tulevassa The Crow: Wicked Prayer elokuvassa.. Ympäri käydään - gootiksi tullaan.
Onko valtavirta kosiskelemassa gootti-skeneä? Tehdäänkö yhä nuoremmista kuluttajista pintaliitogootteja? Vai otetaanko tämä makoisa helmi vastaan mielellään? Sarja Kauhulan koulu pyörii useassa maassa, joten sen voi bongata sopivasti kun herää. Katson sitä juuri nyt Ruotsin televisiosta. Kyllä ovat ajat muuttuneet sitten Viisikko nimisen ryhmän puhtoisten seikkailujen, joissa pukeuduttiin konservatiivisesti, ja aina syötiin meheviä eväitä pakattuina voipaperiin.
Harry Potter kaihoilee vanhaan sisäoppilaitosaikaan ennen pleikkareita, moni kerroksellista roskaruokaa, hiphop -lokapöksyjä, huonoja ryhtejä, ja mato-pelejä, mutta Kauhulan koulussa eteemme marssitetaan lapsukaisia jotka eivät ole pukeutuneena Halloween -juhliin kauhu-genren naamiaisasuihin, vaan ovat omia itsejänsä, eli mm. muumioita, ja joku heistä saalistaa kärpäsiä pitkällä kielellään kuin kameleontti.
Aikamatka sisäoppilaitokseen (tietystikin brittituotantoa: Channel 4) tosi-tv -sarjassa " Teini-ikäiset nykybritit opiskelevat ja elävät kuukauden ajan 50-luvun sisäoppilaitoksessa. Miten nuoret selviytyvät tiukan kurin koulussa? " kuten TV 1:n nettisivuilla kerrotaan.
Sarjaa kutsutaan ruotsiksi nimellä Tidsresa till internatet, mikä kuulostaa hauskalta, miltei netiltä. Sen sijaan sarjan alkuperäinen nimi (That’ll Teach Them) kertoo paljon, eli Siitäpä oppivat, sikiöt! Nykyajan kakaralle ei välttämättä ole herkkua palautua 50-luvun kuriin, gootti ei voisi ikimaissakaan pukeutua persoonattomaan koulupukuun ( ellei hän ole gootti-genren edustaja, joka pukeutuu eurooppalaiseen fasistiseen ja arveluttavaan koulupukuun omasta vapaasta tahdostaan anarkian feministisenä eleenä, jossa ilmoittaa seksuaalisuutensa kuuluvan vain hänelle itselleen, tai japanilainen Harajuku eli 2006 vuonna hyvin suosittu, ja jopa Markus Kajon sarjassaan Laskevan auringon Kajo esittelemä persoonallisuuden suuntaus, jossa alakulttuurin nuoret menevät kylille istumaan pukeutuneena persoonallisesti, räikeämmin kuin värikkäät nuket, hiukset mustina, valkoisina, pinkkeinä, pukeutuneena tolppakenkiin ja tyllihameisiin, hurjaan meikkiin, älyttömiin keltaisiin irtoripsiin - minusta he ovat nykyajan dandyjä ja flanöörejä; eikä tiedetä kumpi oli ensin anime -hahmot vai goottilaisuus - kumpienkin vaikutus näkyy.
Jopa kotimaiset Kulttuuriuutiset näyttivät klippiä tuoreimmilta Leipzigin goottifestivaaleilta, jossa esiteltiin pikaisesti yksi japanilainen goottibändi, jolla oli selkeät anime -releet. Tähän voi liittyä myös fanaattinen ja hyväntuulinen roolipukeutuminen cosplay jossa pukeudutaan tietyksi sarjakuvahahmoksi. Mutta cosplayn erottaa goottiudesta sen, että gootti on aina sisimmästä ulkoisempaan lateksikerrokseen 100% gootti, kun cosplayssä pukeudutaan vaivalloisesti tiettyyn hahmoon, otetaan komeita kuvia ja pidetään toisien cospleijaajien kanssa hauskaa, jonka jälkeen palataan omaan itseen. ) suljettuun tilaan jossa lapsi ei saa kitistä eikä raivota, ei jättää syömättä eikä noudattamatta aikatauluja. Kyllä Siperia eli kylmät suihkut opettavat....
Itse olen kuvannut Roihiksessa koshaajia kilpailussa kirsikan kukkimisen aikoihin....
Kaksi identtistä pientä tyttöä -teema pelottaa mm. teoksessa Hohto, ja komediallisesti sitä on käytetty mm sarjoissa Avaruuden tuntua ja Night and day, joissa kaksoset pelmahtavat ääneti ilmoille, absurdisti, pelottaen. Ja mikseipä myös Päätön ratsumies -elokuvassa, jossa toinen pikkutytöistä ei ollutkaan hiljaa metsässä, vaan katkaisi puun oksan, josta kuului napakka ääni, joka paljasti vihaisille kyläläisille, missä Päätön ratsumies (upea Christopher Walken) luuraa, ja näin aikaan sai miehen teloituksen. Pikkutytöistä kasvoi aikanaan hyvä noita ja paha noita (kumpaakin näyttelee upea Miranda Richardson).
Mutta mikä näissä toisensa eksakteissa peilikuvissa pelottaa? Kloonin siemen? Hyvä puoli? Pimeä puoli? Varjo joka anastaa sielun? Pahan kaksoisolennon pelko? Joku toinen joka anastaa paikkani, ruumiini, sieluni, reviirini?
Naisten ja tyttöjen sarjoja jotka kurottavat tuonpuoleiseen: Näkijä, Pelastaja, Siskoni on noita, Vaimoni on noita, Sabrina, teininoita, Carnivàle, ja miksei myös Xena, Dark Angel, Buffy, ja Aarteenmetsästäjä (historialliset takautumat / supranormaalit tapahtumat), ja 80-luvulla nainen sai olla jopa Vanha Kehno (Naispaholaisen elämä ja rakkaudet).
Näissä sarjoissa nuoret ja varttuneemmatkin naiset omasivat supra-normaaleja taitoja - perustuen vanhaan oletukseen, kuinka nainen on yhtä niin luonnon kuin tuon tuonpuoleisen kanssa – toimien ihmeidentekijänä synnyttäessään, sekä avustaessaan ihmisen syntymässä ja huolehtiessaan vainajista. Ns. normaalien naisten sarjat 1980-luvulle mentäessä sisälsivät joko laatua, komediaa, jännitystä, saippuaa, historiaa, realismia, nykyaikaa, romantiikkaa, vaipparallia, eroprosesseja, syöpäsairauksia tai kauhuakin) kuten Peyton Place, Lucy Show, Testamentti, Kukkakimppu piikkilankaa, Ross Poldark – nuoren miehen tie, Charlien enkelit, Dynastia, Leskien keikka, Tyttökullat, Taiteilijan tytär, Kate & Allie, Kolkyt ja risat, Paluu Eedeniin;
1990-luvulla oikeassa maailmassa oli jo naispresidenttejä, ja tv-sarjoissa pyöri romantiikka, kosto, vallanhimo, skaala ulottui Jane Austenin upeista fetisistä pukudraamoista ja satiirisista tapakuvauksista mielen pimeämmälle puolelle sarjamurhiin joita herkkä nainen profiloi, ja eroottisiin vampyyreihin kuten Pimeyden sydän, Yön vampyyrit, Ylpeys ja Ennakkoluulo, Unien valtiatar, Kuolinsyyntutkija Kate Ferrari, Tyttö ja kartanonherra, Syyllisyyden varjo, Kuoleman enkeli, Scarlett, Shirley Holmes ratkaisee, Etsivä Lea Sommer, Kuohuvat Guldenburgit (tämä ei ole pulttibois -vitsi); sekä aivan ihana Uskottomien naisten käsikirja; kuin uskomattomaan köykäiseen, halpaan hömppäänkin, eroottisiin etsiväsarjoihin kuten Silkkiä ja luoteja. Ja 2000-luvuilla sex is comedy: eroottisuudesta tuli naurun alaista ja hampaat irvessä alistamista; Sinkkuelämää, Kuumia aaltoja, Me tehtiin rakkautta, Desperate housevives eli epätoivoiset kotirouvat.
Mutta myös iäkäs nainen saattoi omia koko sarjan – tai olla peräti vuoden paras tv-näyttelijä kuten Pokka pitää ja Hetty ratkaisee. Yhtä kaikki - nainen sai olla jo jalkapalloilija (Rankkareita ja mustia sukkia, elokuvissa: Parempi kuin Beckham, FC Venus), FBI-agentti (Salaiset Kansiot), rikoskomisario (Epäilyksen polttopiste), pappi (Vicar Of Dibley -sarjan Dawn French), agentti (Alias), mutta myös uusavuton sohvaperuna (Sohvanvaltaajat), rangaistustaan istuva vanki (Bad Girls), tai anorektinen, hysteerinen lakinainen (Ally McBeal) joka marssitti lakisaleihin suhteellisen kestävän absurdismin ja hemaisevia miesnäyttelijöitä poikaystävikseen kuten Robert Downey Jr.
Lastensarjojen puolella agentteja olivat myös Spies-tytöt (Spy Girls) ja elokuvarintamalla Spy Kids jonka ohjasi nero Robert Rodriguez joka on ohjannut mm: Spy Kids 3-D: Game Over, 2003 Spy Kids 2: Island of Lost Dreams, 2002 Spy Kids, 2001
sekä aikusille: Sin City, ja Meksiko-trilogian: Once Upon a Time in Mexico, Desperado, El Mariachi, Hämärästä aamunkoittoon, jonka perään goottityttö Nemi kuolaa.
Naisten hybridejä ja hybriksiä komediaan ja absurdismiin holtittoman käytöksen kautta edustavat sarjat: Todella upeeta, Double Trouble, Sikanautaa, Kumman kaa, Gimme Gimme Gimme, Pää sekaisin, joidenka katsominen oli katharsis – sai hetkeksi laittaa oman vastuunsa sekä työstä, kodista, tulevaisuudesta, maailmantilanteesta sivuun, ja sai vain ottaa aikaa itselleen.
Näissä sarjoissa naiset kirjoittivat omat sketsinsä, tai toimivat tasa-arvossa miehen kanssa kuten Avaruuden tuntua -sarjassa.
