Ø Fridan ohjasi Julie Taymor = > sama tekijä ohjasi myös nerokkaan filmin Titus, 1999.
Erityisen hauskasti kuvaa Hayden Herrera elämänkertaromaanissaan Frida * meksikolaisen räiskyvän taiteilijapariskunnan Fridan & Diegon traagista ja riippuvaista ON/OFF -suhdetta: jossa pullean, arvaamattoman, älykkään, luovan ja poliittisestikin oikeat arvot omaavan sammakkoprinssin Diegon rumuus
" oli täydellinen tausta naisille, jotka halusivat leikkiä kaunotarta ja hirviötä ". *
Miksi Kahlon taide sitten on mm. gotiikkaa ja groteskia?
Harva taiteilija on yhtä vahvasti yhtä oman elämänsä, taiteensa, kipunsa, seksuaalisuutensa, elämänjanonsa, sairautensa, sisukkuutensa ja politiikkansa kanssa. Koska Kahlosta on vaikea kirjoittaa ettei listaisi pelkkiä kliseitä joita keskivertolukija luulee tunnistavansa, pyrin minimiin. Mitä paljastaisin, tulkitsisin, houreilisin, kirjoittaisin taiteen historiaksi Fridasta? Kyltymättömän lukijan, välillä gender-blenderin biseksuaalin Fridan omintakeinen persoonallisuus meksikolaisena marxistina kiteytyy hänen istuessaan atsteekkien temppelin laella rakastajansa toveri Trotskin kanssa. Tuon huomiota herättävän naisen geneettiset juuret olivat myös Romanian juutalaisuudessa töiden hauraus / fyysisyys ja katsojan katseenhaastavuus on kiehtonut elämänkerroiksi ja elokuviksi saakka. Surrealistit yrittivät määritellä Fridaa [ pelkästään taidesuuntaukseensa kuuluvana ] - mahdoton tehtävä. Sänkyyn symbolisesti, mutta lohduttomasti sidottuna kipsikorsetissa pääsemättä liikkumaan sai Fridan maalaamaan - koska mitään muuta ei voinut tehdä. Makaaberia ironiaa - olla Lumikkina, Prinsessa Ruususena, maata passiivisena sängyllä koska onnettomuudessa raitiovaunun tanko oli lävistänyt hänen vaginansa. Tämä järkyttävä tositarina, vaikkakin kullattu ( onnettomuudessa pölähti ilmaan aitoa kultajauhetta ) tuntuu pahalta sadulta, ja ei ihme, että Frida kuvasi itsensä mm. katolisen sadomasokistisen taiteen Pyhä Sebastian -versiona - miltei alastomana, sidottuna, nuolien lävistämänä nuorena, kauniina marttyyrinä. Niin ikään Frida maalasi itsensä peuraksi jonka yhdeksän nuolta ovat lävistäneet, koska atsteekeille " peura " tarkoittaa myös " oikeata jalkaa " siis juuri samaa jalkaa joka oli amputoitu. Fridapeuran taustalla vasemmalla seisoo tiiviisti yhdeksää kuolevaa puuta, edessä makaa yhdeksänhaarainen lehtipuun oksa ja hänen sarvistaan haarautuu yhdeksän haaraa. Onhanyhdeksän merkittävä luku Egyptin uskonnossa ja kosmologiassa ( Suuri symbolikirja, WSOY ) joilla oli taiteilijalle suuri merkitys luonnollisestikin kotimaansa, alkuperäisen ja vapaan, uuden Meksikon lisäksi. Niin ikään Fridalle itselleen luku 9 oli maaginen. Lisäksi peura on " toistuva aihe esikolumbiaanisessa mytologiassa." **
Kahlon näyttelyssä tämä maalaus eritoten pysäytti minut ihmisvilinässä - mielessäni se yhdistyi suomalaiseen Valkoiseen peuraan, naisen metamorfoosiin alati muuttuvana, liikkuvana, vapaana sieluna, mutta silti uhrina, saaliina, maalitauluna.
Paradoksaalista kyllä - vaikka Kahlon elämä oli täynnä monenasteista kipua, niin silti hänen omakuvansa kasvot pysyvät tyyninä. Mutta eräässä maalauksessa ( Naamio, 1945 ) Frida laittaa kasvoilleen naamion joka on vääristynyt tuskasta - onko se totta, Oscar Wilden lausunto joka käskee antamaan ihmiselle naamion, niin tämä laukoo totuuden? Jo mikä muu kuin " persoona " onkaan sanan " naamio " alkuperä.
Lisää metamorfooseja - kivaa!
Niin, Fridan luonnehdinta koiraksi ei ollut niinkään austökstökstöks heitto umpimähkään nöyryyttääkseen tyyliin kapinen koira tai narttu, vaan paljon syvällisempi luonnehdinta. Kahlolla oli lukuisa määrä itzcuintli -koiria, eräs heistä oli herra Xolotl, samanniminen kuin atsteekkien jumalan koirapäinen olomuoto; meksikolainen koirakansa l. Xolotlin chichimecit **, ja
" Jumala Xolotl ( ` kaksonen ` ) ilmestyi koiran hahmossa ja johdatti yhdessä koirien kanssa vainajat " yhdeksänkertaisen virran " yli kuolleiden maahan. "
kuten Suuri symbolikirja kertoo. Koira, kaksonen, yhdeksän, kuolema oli siis toistuva kehä Kahlon elämässä ja taiteessa. Xolotl myös " opasti auringon läpi tuonelan takaisin sinne, mistä se taas aamulla nousee." ( Suuri symbolikirja )
Ei mikään turha rakki, siis.
Myös perhoset lepattavat Kahlon töissä, ja atsteekkien Itzpapalotl kuvattiin perhoseksi " tuikkivien tähtien yön henki ja samalla lapsivuoteisiin kuolleiden naisten sielunsymboli. " ( Suuri symbolikirja )
Noidan käsikirja kertoo Itzpapalotlin olevan atsteekkien " pelottava paholainen, joka oli naisen ja perhosen risteytymä. "
She´s in parties..
Muuten, en muista, olenko löytänyt Fridan päiväkirjoista, kirjeistä tai elämänkerroista merkintää ts. suoranaista lausetta jossa hän kirjoittaisi olevansa Frankenstein, joka kokoaa itsensä, sisukkaasti, joka on kursittu kokoon, välillä osiaan menettäen, mutta silti, vahvana. Kaksoisolennon teema seurasi väkevänä Fridan töissä. Vaikka renessanssin ajan hauras Botticelli kuinkakin maalasi eteerisen naisihanteen kuultavan kuoren, hän ei maalannut verta eikä lihaa. Ei ajatuksia, ei intohimoja. Mikä tuntuu aika hassulta - hänhän maalasi rakkaudenjumalattaren Venuksen. Fridan oma rakkaudenjumalatar on omat varpaat väljehtyneessä vaahtokylvyssä jonka sameaan veteen heijastuu raskaana oleva kuollut pieni lintu, kuristettu nainen, moderni pilvenpiirtäjä tulivuoren sisältä, mutta myös esiäidit, lehvät ja juuret; se yhtyy Äiti Maahan tai meksikolaiseen sisareen, ja on vahvasti läsnä.
Fridan töissä on kaksi Fridaa: elävä Frida ja kuollut Frida, seksuaalisuus ja kipu, yön selkeä vastakohta päivä samassa maalauksessa, miehen asiallisen byrokraattisen jäykkä harmaa hyvin istuva peltimäinen puku ja naisen leihuvan liehuvan kirjava perinteellinen ja kujeileva kansallispuku; kuten maalauksissa Frida ja abortti, Kaksi Fridaa, Henry Fordin sairaala ja Syntymäni. Frida oli oman taiteensa kirurgi, ja hän maalasi aiheesta jonka tunsi parhaiten: oman itsensä.
Selkeää yleisgotiikkaa Fridalla oli mm. tummat sävyt, Calavera -luurangot, unet, köynnökset ihmisen kaksijakoisuus, ja goottilaista arkkitehtuuria edusti hahmojen jäykkyys. Hahmot olivat varuillaan kuin valokuvissa ( Fridan isä oli erinomainen valokuvaaja ) tai ehkä eivät vain pitäneet peilikuvastaan.
" Nauran kuolemalle, ja kiusaan sitä, jottei se saisi otettaan minusta." *
Järkyttävin huomio, ehkä, oli Kahlon työpöydällä sijaitseva lasipurkki jossa kellui keskenmennyt sikiönsä. Asia jonka nainen haluaisi unohtaa, ohittaa täysin tai päästä terapian tms. avulla tasapainoon ei välttämättä aina toiminut Fridan kohdalla. Tuo hirvitys muistutti elämän ja kuoleman sattumanvaraisuudesta, toteutumattomista unelmista.
Mia Vänskä: Saattaja, 2012, tämän luin tällä viikolla 22.07.2013. Kirja piti ostaa lomaksi eikun omaksi, eihän kirjailija ole koskaan lomalla, he he. Halusin lukea tätä syrjäisessä mökissä, kera teosten Suomalainen piru ja Staalo. Kuunnella kenen jalanjälkiä muodostuu peltikatolle ja millaisia kavionjälkiä porstuaan - jossa ei näy ketään. Vänskä on jänskästi sekä amerikkalaisessa että japanilaisessa kauhussa. Hienosti on kotimainen folklore hallussa. Mielessä soi Musta Paraati, sanoja hieman muuttaen. 
