Päivi Alasalmen mehevä Ystävä sä naisien

Kuka pelkää mustaa meistä? Päivi Alasalmen mehevä Ystävä sä naisien. Sisältää myös juonipaljastuksia. Ehkä. 

Päivi Alasalmen mehevä Ystävä sä naisien ( Gummerus 2002 ) romaani alkaa ihmisluonnon kuvauksella, se kertoo tutuista elementeistä taiteeseen orientoituneen kansanopiston kulttuurillisten ja yhteiskunnallisen linjan skismasta, siitä kuinka vast´ ikään kotoa lähteneet, kaiken ilmaiseksi & eteensä kannettuna saamaan tottuneet opiskelijat nirsoilevat ruualle ja pitävät keittiöhenkilökunnan tuulipukuja - ja samalla arvoja - naurettavina. Aivan kuin kyökin väki pitää opiskelijoista taiteellisimpien eriskummallista pukeutumista ja hiusvärkkiä naurettavina. Juju on se, ettei kumpikaan tiedosta olevansa naurettava - sieltä toisesta karsinasta katsottuna. Kirja alkaa aivan aluksi kömpelösti, enkä tiedä, miksi kirjailija on tähän pyrkinyt - ehkä nyt oli vuorossa toisenlainen, poikkeava alasalmilainen aloitus, jossa päähenkilö Armi on jo nimeäänkin myöten äärettömän kiltti, armollinen, vanhanaikainen, naiivi, hyvä, yksinäinen, luotettava, helposti hyväksi käytettävissä ja rauhallinen. Sitten joku (joka on tottunut kirjoja "lukemaan" kuten rasvaista, epäterveellistä pika- elikkä roskaruokaa tilaamaan, mättämään suuhunsa ja nopeasti lähtemään - joka on aivan väärä tapa "nauttia" kirjallisuudesta - siinä hotkimisessa ei paljoa makujen nyansseja [timjami, meirami, lipstikka] tunne) voi pitää Armin ja kouluruokailun maailman esittelyä pitkäpiimäisenä - mutta minua ihmismieli kiehtoo. 

Alasalmi kirjoittaa pienistä ihmisistä - jotka ovat tällä kertaa onneksi työtä tekeviä naisia. He ovat pienituloisia, joten heidän pitää aina laittaa vaakakuppiin mitä unelmia ja/tai välttämättömyyksiä hän haluaa, tai tarvitsee. Ulkomaanmatkat ovat heidän tuloilleen kaukana, vain haaveissa - kuin rauhallista tuulta huokuvat paratiisisaaret kookoksen tuoksuineen ja perunajauhon kaltaisine loppumattomine hiekkarantoineen [alankohan minäkin nyt ajattelemaan metaforin kuten keittäjät?]. Alasalmen maailma on aito, se on tuttu, monelta kantilta; sekä aikuisten, jo monella tapaa kokeneitten naisten, pienituloisten keittäjien ja siivoajien arkea, sekä nuorten, kokemattomien idealististen taitelijan- tai skitsofreenikon alkujen venkoilua. Miljöössä esitellään laitoksen, esimerkiksi koulun, hierarkia - ja kuinka typerästi [= inhimillisesti??] ihmiset käyttäytyvät kun tuntevat tunteita: ihastuvat, raivostuvat, pettyvät, hylkäävät, nauttivat, yrittävät säilyttää kasvonsa tai typertyvät. Alasalmi on löytänyt ihmisilleen naurettavia "nykyajan" nimiä kuten Meija, Nanna, Nette yms "uusia" nimiä jotka jo kertovat kuinka pinnallinen ja itsekäs nainen t naisenalku on kyseessä, kun jo äiti laittaa prinsessoilleen kyseiset prinsessan nimet!, ja toisaalta "vanhanaikaiset" t tiettyyn aikakauteen liittyvät suosikkinimet Armi, Arvi ja Raija muodostavat oman, arkisen rintamansa. Armi yrittää käydä Raijan kanssa naisellisilla drinkeillä kauempana kaupungissa, Tampereella asti, mutta tämä tyrehtyy kun heitä erehtyy iskemään lesbokaksikko. Vanhanaikaiset sankarittaremme ovat niin kauhuissaan, että palaavat Opistolle pysyvästi. Niinpä he viruvat kauhuromanttisesti vain pienissä, turvallisissa ympyröissään. Kaukana kavala maailma. 

Kuka pelkää mustaa miestä?

Itse varsinaiseen gotiikkaan päästään vasta kun Armi saa joululahjaksi ihanan historiallisen romaanin, joka kertoo

" sokean linnanherran ja hänen rokonrunteleman seuraneitinsä salatusta rakkaudesta." 

Armi haluaakin, että kirja etenee romanttisesti, että rakastavaiset saavat toisensa ja näkönsä ja kuulaan ihonsa takaisin. Ei kai sitä muuten jaksaisi yksitoikkoista työtä ja elämää, jossa prinssit eivät paljoakaan näköpiiriin karauttele Moto Guzzeillaan eikä pappa-mopoillaan. Päin vastoin. 

Ja onhan tällainen monimielinen fantasia kiinnostava: goottilainen linnan omistaja, on nyt aivan eri sfääreistä kuin todellisuus surkeine miesehdokkaineen: vain autolehtiä lukeva ja pelkästään niistä puhuva moniaviollinen suomalaisjuntti karvanoppineen. Erityisen huumorin täyteinen kohta oli kun kuvattiin kuinka työpäivän jälkeen rehtori puksutteli koulun pihassa jatkuvasti omalla esilämmitetyllä autollaan siivoja-Meijaa odotellen ja kyytiä tarjoten, mutta tämä tarjous loppui kun Meija kovaan ääneen ja kaikkien kuullen nauraen kieltäytyi siivoamasta lattioilta toiselle linjalle protestoivien opistolaisten sontakasoja, joita rehtori itse siis joutui siivoamaan. 

Mutta onneksi Armin todellisuuteen ilmestyy ihka oikea goottilainen paha: 

tummiin pukeutunut mies - hopeinen raita tutusti ohimoillaan, 

jonka Armi heti sävähtäen rekisteröi: 

" Hän oli lukenut niin paljon viihteellistä naistenkirjallisuutta, että tiesi raidan kulkevan vahvoissa suvuissa ja periytyvän vain suvun sellaisille miespuolisille henkilöille, jotka olivat väkeviä toimissaan ja ylivoimaisia taidoissaan niin sodassa kuin rakkaudessakin ja jotka olivat yhtä kuuluja sekä jaloudesta että juonittelustaan. "

Tämä Todellinen Mies on huomaavainen, huumorintajuinen, hyväntuulinen, leikkisä - mutta hänellä on syvälle porautuva katse.

Ajattelin heti silloin Armin olevan kuin omena jonka Auvo kaivertaa tyhjäksi ja täyttää itsellään, tarvitsemallaan huomiolla. 

"Iso mies imi huomion, täytti ensiksi oviaukon ja sitten koko huoneen." 

Tämä Alasalmen huomio kielii varsin demonisesta, karismaattisesta ja ristiriitaisesta hahmosta. Varsinkin kun hän on "ystävällisen näköinen." - jää-ä, onko siinä susi lammasten vaatteissa vai toisin päin? Yhtä kaikki, kaikki ovat miehestä nimeltään Auvo Seitala lääpällään - eivät pelkästään naiset. Tämä on tuttua kuvausta - onhan suomalaiset hurahtaneet milloin mihinkin lahkoon - toimi se miten kuvottavasti tahansa. Ja aina lahko ja lahkolaiset löytävät toisensa - paremminkin lahko vainoaa ja vaistoaa yksinkertaisesta, heikosta ihmisestä tyhjiön johon voi alkaa pumpata mitä tahansa potaskaa - minkä tahansa jumalan nimessä. 

Loukattu Armi on vaihtanut työpaikkaa Opistosta joka sijaitsee Hohdon ja Psykon tavoin kaukana eristyksessä, se on syrjäinen opinahjo, joka onkin hihhuleitten - jotka osaavat markat kerätä - yhteisön tyyssija, uskottomille nimeltään salaperäisesti KR -keskus, eli asiaan vihkiytyneille tai manipuloiduille Kosmisen Rakkauden Kurssikeskus. Alasalmi kuvailee mehevän groteskilla ja naturalistisen tarkalla tavallaan, mitä hullutuksia kursseilla opetetaan. Lukija nauraa ihmisen hyväuskoisuudelle ja typeryydelle. Vaikka pitäisi tuntea sääliä, kuinka häikäilemättömästi ihmistä käytetään hyväksi. Lukiessani samaan syssyyn Gartonin Paholaisen profeettaa kalkkikiviseinääni muodostuu selkeä yksinäisen ihmisen haavoittuvaisuudesta kuva.

Alasalmi väläyttää kauhuromanttisia näkymiä salakavalasti: Armi kokoaa palapelistä linnaa, antaa lahjaksi kirjan jossa juonena: 

"nummien keskellä yksin asuva" nainen " jonka rakastaja ilmestyi vain sumuisina iltoina naisen taloon." 

Mies "oli hukutettu keskiaikana noitana läheiseen suohon."

Sitten Auvo alkaa kertoa Sveitsin matkastaan - ja mehän tiedämme kuinka Sveitsi on kauhuromanttinen sydämellisine pikkuhirsimökkeineen ja pulleine puusänkyineen ja lumihuippuisine vuorineen ja raikkaine ilmoineen kukkineen ja kansallispukuineen - eikös Sissi ollut sieltä? Vai Itävallasta? Mutta sieltä oli Hitleri. 

Myös Alasalmi vilauttaa hihastaan todellisia pelkoja historiasta - myös Hitler oli fanaattinen johtaja. Itse en ole koskaan ajatellut kuka pelkää mustaa miestä -leikin olevan rasistinen, koska musta on vain musta, tumma figuuri, pelottava pahvileikkaus, ei tummaihoinen ihminen. Musta mies tässä kontekstissa on mustaviittainen tai -huppuinen,Mustakaapu,  pelottava raahka, jolla on kenties jörö-Jukan tukka tai parta, mutta kaikki tummaa. Se ei ole myöskään mustalainen, vaan pelottava outo mies. Siinä varoitellaan kuinka pitää varoa metsässä varjoista syöksyvää miestä. Tavallaan.

Vaikka ennen selkeän roiston piirteet on tehnyt selkeän itämaiselta näyttäviksi: vinot tummat silmät ja kulmakarvat, jotka toisaalta kyllä ovat kauniimmat kuin porsaan punaisen ihon tursottamat ja valkeiden ripsien reunustamat röhnäiset sinisilmät. Tummissa silmissä on etelän yö, kuunsirpit ja mystiikka. Turha sanoakaan, kuinka paljon seksapiilia heillä onkaan.... 

En tiedä, miksi pahuus, pahaenteisyys on silmien muodossa - niin sarjakuvassa kuin roiston rooliin valitsemisessa, kuten harvinaisen komeat näyttelijät Conrad Veidt ja Ekke Hämäläinen. Humisevan harjun antisankari-piinattu poika-väkivaltainen pottapää Heathcliff omaa samoja piirteitä. Ennen vanhaan joskus 70-luvulla tai niillä main tuli pohjoismaalainen Rehelliset siniset silmät -sarja vai oliko se elokuva? Toisaalta sinisilmäisyys symboloi typeryyttä, helppouskoisuutta, kokemattomuutta. Koska nykyihminen tietää kaikki taiteilijan konstit on kirjailijan ja kuvaajan ylitettävä itsensä. Ja tietysti kaikki muut jotka ovat tuhansien vuosien aikana saaneet suoltaa kirjoiksi ja näytelmiksi aivan mitä tahansa.

Alkup. tekstini oli hypertekstiä, päivitetty vuoden 2005 maissa, jotakuinkin 15 vuotta sitten.