Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyllin ja Hyden eriskummallisen tarina. Valerie Martin: Isäntäni tri Jekyll, 08.09.2014

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyllin ja Hyden eriskummallisen tarina. Valerie Martin: Isäntäni tri Jekyll, 08.09.2014. 

You can ru[i]n but you can`t Hyde

Jos menet Trainspotting -kulttuurimatkalle Edinburghiin kulje myös Jekyllin ja Hyden tarinan kirjoittajan jalanjäljillä: Robert Louis Stevenson julkaisi Tohtori Jekyllin ja Hyden eriskummallisen tarinan vuonna 1886 [ - siis kaksi vuotta ennen Viiltäjä-Jackin rikoksia ].

                                                  Herra Stevensonin historiaan voi perehtyä kääntäjän esipuheessa Jekyll ja Hyden vuonna 2001 suomennetussa painoksessa.

"Pennyllä lukemista ja kahdella pennyllä salaattia"

Nii-in, gotiikkaa ei ole koskaan arvostettu kirjallisuudessa.

Halpahintaista jännitystä!

                                          Stevenson kirjoittaa kenties ironisesti kauppapuodista " josta sai pennyllä lukemista ja kahdella pennyllä salaattia " - näin paljon kirjallisuutta arvostetaan! Mutta mielenkiintoisinta kirjallisuuttahan on se joka ei ole arvostettu eikä kiillotettu eikö nobel-palkittua, yltiö-omahyväistä pömpöösiä, vaan kirjoja ja kirjailijoita jotka ovat siinä rajoilla: terve-sairas, mauton-maukas, jne. Nämä kirjat ovat lukijalle oma kokemus - ei koulun pakkopulla. Tietenkin nämä rohkeat kirjat ja edellä kulkevat uupumattomat kirjoittajat muuttuvat tulevaisuudessa aina klassikoiksi - olivat ne sitten undergroundin, avantgarden tai tylsän kirjallisuuden klassikoita - koska ehkä tulevaisuudessa ja vain tulevaisuudessa tulee rohkeita lukijoita. Ei pelkästään sellaisia lukijoita jotka ymmärtävät vaikeita tai rumia kirjoja vaan myös lukijakuntaa suurempana yksikkönä, että näin pitäisi oikeudenmukaisuuden tapahtua. Sillä välin monenlaiset noitaroviot sytytetään. Olivat ne sitten poliittiset tai sukupuoliset.

Tämä ei lohduta kirjailijaa tässä elämässä edes ladanum-pisaran vertaa. Malja sille. Kuolemaakin pahempi on unohdus.

                                              Minulle Jekyllin ja Hyden tarina on kauhua, skifiä, dekkaria, psykiatrinlausuntoa - ties mitä. Sitä en analysoi sen kummemmin. Miksi pitäisikään? Lukija itse saa pistää sen haluamaansa karsinaan - mutta lukijan pitää muistaa ruokkia tuota vasikkaa jos kirjaa siis karjaa voi sillä nimellä kutsua. Ja kenties kerätä lannat. Asiaan.

Stevenson kirjoittaa mehevästi kuinka Jekyll joutuu pidättelemään kaiken sisällään - niin kuin kunniallisen viktoriaanisen varakkaan herrasmiehen pitääkin. Hän ei saa tehdä eikä puhua mitä haluaisi - puhumattakaan vaatetuksesta, ajankäytöstä, tavoista, ruoka-ajoista, illallisista, arpajaisista, brandy-lasikeskusteluista jne. Miksi hän ei päästä Barabbasta irti? * = lainaus kauhusarjakuvasta. Koska Jekyll joutuu ja joutuisi niistä vastuuseen.

Nämä heput luovat dualistisen mustavalkoisen maailman: mikään ei pidättele Edward Hydeä, hän on vapaa, vastuuton, mutta iljettävä, tunteeton, sadistinen, tyyni, ilkeäkatseinen kuin Saatana itse. Henry Jekyll taas on säädyllinen, hienotunteinen, moitteeton. He sopivat goottilaiseen tarinaan edustaen mahdollista tappavan tylsää sankaria ja hyvinkin todennäköistä pahaa, tummaa siis kiinnostavaa muukalaista - mutta missä on kertomuksen kirkuva tyttö? Häneen Hyde törmää, kirjaimellisesti, kadulla, mutta hän vampireeraa tyttöä eikä anna tälle hopealantteja kuten kunnon herrasmies vaan murskaa tämän katuun ja jättää huutamaan.

Nyt on selvä, ettei Hyde ole sovelias goottilainen romanttinen hahmo. Hyden asuntokin on kuvattu ulkoapäin kadulta pelottavaksi, mädäntyneeksi, unohdetuksi synkäksi taloksi joka halkeilee maalista. Likainen ovi johdattaa syvempään rappioon. Se on kuin skitsofrenian pahuuden tutkielma unessa.

                                            Totta kai se on monikerroksinen, häijy, syvällinendoppelgänger, kaksoisolento -tarina, veriveljenään Dorian Gray, metamorfoosi ja esiaste narkomanialle ja virtuaalitodellisuudelle. Se voi olla viktoriaaninen ajankuvaus, halpa kauhukertomus.

Se on laajasti ryöstöviljelty taru mm Repe Sorsa jaksossa vieraili eräs hullu tiedemies nimeltään tohtori Jerkyl

          - katso krediitit muualta, unohtamatta tietenkään Asterixin druidia, joka tarjoaa taikajuomaa, mutta vain, että klaani pysyisi itsenäisenä - ei siksi, että vain yksi moderni yksilö saisi tissutella ja tölvästellä miten tahansa sikana röhnätä ja sadistina silpoa ja murhata.

… nyt mennään aika lähelle noitaa nimeltä Kirke joka taikoi miehet sioiksi. Mutta palaan tohtoriin.

                                                 

Valerie Martin julkaisi 1990 viktoriaaniseen aikaan sijoittuvan romaanin Mary Reilly, 

joka suomennettiin vuoden 1995 painokseen nimellä Isäntäni tri Jekyll. Kirja alkaa lukijaa kiinnostavalla tavalla: sillä ensimmäisellä lauseella on kirjailijan täräytettävä lukijaa polvilumpioon, suuren kyynikon ja modernin psykologisen kauhun esi-isä Ambrose Biercen tavoin, että hän kiinnostuu kirjasta. Tuo kipu on pidettävä yllä.

                                         Miten kirja alkaa?

Tässä lainaus ensimmäisestä lauseesta Helene Bützowin käännöksestä:

" En minä ollut ensimmäistä

kertaa teljettynä komeroon, -"

ja juuri näinhän goottilaisen romaanin pitää alkaa – sen pitää kehiä auki jotain lapsuuden traumaa, ja kirjailija repii salaperäistä harsoa auki pikkuhiljaa, jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä, ja näkisi millaiseen maastoon kirjailija on kauhuromanttiset siemenensä kylvänyt, ja millainen hirviökasvi niistä kasvaakaan…

Mutta kirjoittaako Martin sipulinkuori-tekniikalla, vain väärinpäin kelattuna? Kun lukija tietää tarinan? Myös sen lopun? Tohtori Jekyll sanoo Marylle kirjan kiinnostavimman, paljastavimman lauseen: " Jos minä sanoisin sinulle, että on mahdollista saada elämä jossa voisit toimia vain niin kuin itse haluat ja silloin kun itse haluat, eikä siitä koituisi mitään seurauksia eikä katumusta, etkö sinä suostuisi? ", eli herra Hyden toiminnan motiivin.

                                                  R. L. Stevensonin alkuperäisessä tohtori Jekyllin eriskummallisessa tarinassa Martinin mieleen jäi kummittelemaan loppuosan lohduttomasti itkevä palvelustyttö ja näin sai tämä kauhuromantiikasta trilleriksi muuttuva kirja alkunsa. Se antaa lohduttoman kuvan 1800-luvun lopun köyhän naisen mahdollisuuksista. Tai paremminkin, niiden puutteista. Onko Hydelle vastuunsa siirtävä Jekyll hirviö? Vielä suurempi kammotus on Maryn väkivaltainen juoppo isä, joka sulkee pikku tyttärensä komeroon aggressiivisen rotan kanssa.

                                                      Olen ostanut tämän kovakantisen kirjan jostain kympillä [mk], ja vasta nyt huomasin kirjan kannen Alexandre Barskyn tekemän maalauksen, jota sattumalta katsoin kauempaa, siinähän oli sivuprofiilissa miltei vaaleat portaat takanaan pimeys. Mutta nyt portaikolla on vaaleaihoisen naisen kulmikkaat kasvot ja hämäryydellä on kulmikkaat miehen kasvot ja kun he suutelevat toisiaan tiiviisti on kuin jin ja yang yhdistyisi ehjäksi, symbolistiseksi kokonaisuudeksi, kuten yö ja päivä, nainen ja mies, valo ja hämärä, julkinen ja salattu, yksityinen ja yleinen, rikas ja köyhä.

Kirjasta tehtiin tietysti elokuva, jossa Jekyllin roolissa näytteli John Malcovich

- tuttu myös Valmontin roolista Valheissa ja viettelijöissä, Shadow of the vampirenohjaajanero Murnaun roolista, ja olihan hänellä jotain tekemistä Being John Malcovichelokuvan eksistenssin kanssa..

Köyhää palvelustyttöä, kiinnostavaa yhdistelmää korutonta, nöyrää, uteliasta mutta suorapuheista Marya, jonka näkökulmasta kaikki kerrotaan, näytteli hollywood-tähti Julia Roberts varmaan parhaansa mukaan. Leffa sopi yhteen 90-luvun buumin kanssa kunhaluttiin vihdoinkin tehdä kunnon elokuvaversiot kauhukirjallisuuden klassikoista, kutenDraculasta ja Frankensteinistä, ja miksei Suuren oopperan kummituksestakin.

Sä oot mun Buddy Love

                                          Puhumattakaan Jerry Lewisin muodonmuutoksesta. Ei sitten puhuta. Tai vähän: hänelle tohtori Jekyll oli hahmona liian nörtti t naurettava pelkuri luuseri

joka tarvitsi taikajuomaa tullakseen herra Hydeksi siis Buddy Loveksi, itsevarmaksi sänkykamarisilmäksi, joka keijaa juhlasta toiseen oliivit martini-lasissa pyörien.

Asterix -sarjakuvassa tuo merkillinen taikajuoma antaa urheille galleille enemmän urheutta - ainakin taistelutantereilla typeriä roomalaisia vastaan.