Jylhän lyyriset sarjakuvat versus 80-luvun perusgootit albumit

 Jylhän lyyriset sarjakuvat versus 80-luvun perusgootit albumit 

Belgialainen Didier Comès on "graafis-runollisen sarjakuvaromaanin merkittävä kehittäjä". CD-Fakta 2002, WSOY Hänen albumeistaan iloksemme suomennettiin mm ihastuttavan mystiset Lumikko (1984) ja Sydänpuu, (1985). Nämä sarjakuvat ilmestyivät suomeksi samaan erinomaisen rock-musiikin kanssa, tuon tyylilajin jota goottirockiksi, ja raskaaksi rockiksi kutsutaan, mm: Lords of the New Church, Damned, Bauhaus, Sisters of Mercy.

Comes luottaa kiiltävän kaiken syövän mustan ja kaiken paljastavan lumimaisen valkoisen voimaan ja vuorovaikutukseen. Sitähän goottilaisuus onkin. 　

Silence julkaistiin lintukodossamme 1986. Itse tarinassa leijuu mausteinen tuttu aura joka kierrättää uuteen uskoon teemojen Tuhkimo ja Eläinten vallankumous elementtejä. Graafisen sadun sankari on puhumaton poika Silence [ jonka nimikin tarkoittaa hiljaisuutta ] joka tulee hyvin toimeen metsän eläinten, mm kyykäärmeen kanssa. Häntä pidetään idioottina työmyyränä jota voi nöyryyttää, pilkata, pitää nälässä. Jos hän olisi tyttö olisin kääntänyt hänen nimekseen Hilja. Tämän tarinan goottilainen "linna" ( = eli pahuuden tiivistymä, pelottavin hiukkaskiihdytin joka voi räjähtää, ja räjäyttää viettimme valloilleen ) on noita-akan asunto keskellä metsää. Miljöönä toimii vanhaa aikaa elävä syrjäseutu josta kerrotaan kuvaavasti takakannessa: " Silence on mystiikan läpitunkema tarina takapajuisilta Ardennien vuorilta, jossa noituus ja taikausko vielä vallitsevat." Kirjan etukannessa Silence on narrin nutussa kulkusten helistessä joka askeleella - katsoen uhkaavasti syksyisten lehtien tanssiessa kuolemaa kohti.

Kaikki me jotka narrin nutussa kuljimme

Lue itse syvällisemmin narri-tulkintoja hulppeasta kirjasta nimeltä Ari Turunen: Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina, Atena 2002 - " narrinjuhla, keskiaikainen juhla, jota vietettiin joulun aikaan kirkoissa ja luostarikouluissa itämaiden narrikuninkaiden ja room. saturnalia -juhlien peruna. Juhlissa parodioitiin jumalanpalvelusta. Narrinpukuihin pukeutuneet osanottajat valitsivat narripiispan tai narripaavin, joka johti juhlia." - " Ranskassa farssinäyttelijät ja narriseurueitten jäsenet olivat usein naamioituja." -

" -- klovni, farssissa tai komediassa typerys, lurjus tai hovinarri. Klovnin varhaismuotoina pidetään mm. keskiaikaisen kirkkodraaman henkilöitynyttä Pahe-hahmoa ja commedia dell'arten Arlecchinoa. > Harlekiini, ital. Arlecchino, ransk. Arlequin, eräs commedia dell'arten koomisista palvelijoista, alk. yksinkertainen typerys, myöh. sukkelasanainen juonittelija. " CD-Fakta 2002, WSOY

Silence näyttää kannessa kostavalta pelle-pojalta, gootin arkkityypiltä mustine sekaisine hiuksineen ja korkeine poskipäineen. Mutta ihan tarun alussa Silence kirjoittaa ja ajattelee itsestään / itseään kolmannessa persoonassa. Ja hän kirjoittaa olevansa kiltti. Myös Alice Cooper puhuu Alice Cooperista kolmannessa persoonassa koska Alice on vaarallinen ja sitä paitsi hän on hengen tuote, häntä ei tavallaan ole olemassa. Hän on tosin enemmän kuin roolihahmo.

Mutta on ikävää, että roolihahmo jää päälle, kuten Anthony Perkins -nimisellä piinatulla näyttelijällä Psyko I-III, Intohimorikoksia yli parin kymmenen vuoden ajan. Toisaalta Bela Lugosi haudattiin hänen rakkaimmassa Dracula viitassaan. Voi olla, että Silencen rooli on olla kylähullu / idiootti / löylynlyömä - ympäristön painostava taakka harteillaan. Yhtä kaikki hän on normaalin tuolla puolen, viaton ja moraalin tunteva. Ja sukua kaikille meille omituisille, erakoille, persoonallisille, anarkistisille, surullisille toisinajattelijoille kuten Peppi, Saksikäsi-Edward, ja Willard. 　 　

Minun kanssani ei bilailla!

Niin ikään makoisana goottivuonna 1986 ilmestyi kielellämme sarjakuva Enki Bilalin Unien vankila, joka on jatkoa vuosi aikaisemmin suomennetulle albumille Jumalaton näytelmä. " Enki Bilalin maailma on synkänoloinen." " Bilalin omaleimaisessa graafisessa tyylissä rähjäinen realismi liittyy suurellisiin fantasioihin. " CD-Fakta 2002, WSOY

Enki Bilal vie meidät tässä unien vankilaan, olemme futuristisessa vuodessa 2025, ja mitä ilmeisimminkin dystopiassa. Rähjäiset, visvaiset tulevaisuuden elementit ovat kybergotiikkaa, kaikki on ruostunutta, unohtunutta - kuten vanhemmassakin gotiikassa jossa keskiaikaiset rakennukset eivät ole kestäneet aikaa; vai ovatko ne goottilaiset elementit - paperiset kulissit - jotka eivät ole kestäneet aikaa, vaan hajoavat käsiin? Goottilainen "linna" on tässä tarinassa mielisairaala. Tarkemmin sanottuna Saint-Sauveurin psykiatrinen keskus [ > jonka nimi on huvittava: pyhimys -pelastus. hah! ]

Bilalilla on silmää gootti-naiselle - sankarillinen nainen näyttää hehkuvan, leijailevan irti papereista, hän hohtaa tuonpuoleista hopeisen sinistä valoa, hän on täysin kalpea, hänen huulensa ovat kauniin siniset, samoin hiuksensa, kyntensä ja silmäluomensa. Lieneekö ollut esikuvana Farescape -nimisen tv:n skifisarjan eräälle päähahmolle? Nainen erottuu selkeästi muista, likaisista tummista hahmoista. Tämä hohtava femme fatale on reportteri Jill Bioskop [ "La Femme Piège" ] joka kirjoittaa kirjoituskoneesta ja tietokoneesta kehittyneemmällä kyber-kirjoitusvempeleellä [script-walker] rähjäisessä lontoolaisessa hotellissa jossa kaikki on ihanasti rempallaan, kuin suoraan Sex Pistolsien ja vastaavien kiertueelta. Kylpyhuone on asumattomassa kunnossa. Kaihtimet ovat romahtamassa, vanhan ajan tupakkatuoli sirpaloituu. Kukaan ei välitä. Jos Silence on maaginen ja maalaisen rustikki musta-valkoinen elämys lumihiutaleineen ja lentävine pöllöineen, niin tämän Unien vankilan kyberpunkin sävel on haikea. Selkeinä väreinä on likaisen absintin vihreä ja puhdas sininen jotka korostuvat törkeän suttuisista tummista sävyistä. Tässäkin sarjakuvassa alaston mies on onnistuttu piirtämään sensuroidusti. Joka ruudussa. Se on kumma tabu; naisen riisuutumista kyllä piirretään kyllästymiseen asti sekä Silencessä että tässä, ja väkivalta on hyvinkin vastenmielistä, realistista, mutta miestä ei saa näkyä. Hoh hoijaa. Kylläpä väsyttää.

 　

Kuka meille heittää unihiekkaa? 

Britti sarjakuvakirjailija Neil Gaiman on ilostuttanut ja hämmentänyt meitäkin Sandman -sarjakuvasarjallaan. "nukkumatti, unijukka, ruots. ja norj. Jon Blund, saks. Der Sandmann, eur. satuolento. Nukkumatti on 1600-luvun lopulta asti tunnettu satuhahmo, joka antaa lapsille makean unen." CD-Fakta 2002, WSOY

Sekä tietysti Alex Proyasin [ Dark City ] ohjaama The Crow, jonka alkuperäinen elokuvaversio on - pääosaa näytellyt Brandon Lee kuolee kuvausten aikana luoteihin. Makaaberiutta lisää elokuvan kantava voima: Crow on goottilainen hahmo joka tulee kostamaan haudan takaa. Useampikin yrittäjä on koittanut mustaa manttelia ylleen, muttei ole saanut samanlaista vastakaikua kuin Lee. Seuraavista elokuvista varsinkin The Crow II City of Angels on hyvin pelottavaa katsottavaa, kuin elokuvakamera olisi nauttinut reippaanlaisesti lsd:tä; pikanttina lisukkeena punkin kummisedän Iggy Popin roolityö. Itse Crow´tä näyttelee ihana Vincent Perez. Hänen roolityönsä häntäheikki-filosofina nimeltä Diderot leffassa Vapaamieliset on erinomaisen vetreä. Myös The Queen of the Damned / Kadotettujen kuningatar elokuvassa Perez veti goottiroolin vampyyrina. Samassa rainassa naispääroolin esittäjä Aaliyah kuolee kuvausten jälkeen lento-onnettomuudessa. Samoin Bela Lugosi Plan 9 from outer Spacen ja Vincent Price Saksikäsi-Edwardin aikana. Puhumattakaan Manaajan ja Ennustuksen kuvausten aikana tapahtuneista "onnettomuuksista" ja "kirouksista". 　 　

Palaan taruun Crow; elokuva Witchcrow esittelee muusikon nimeltä Eric Draven joka nousee kuolleista tultuaan Crow´ksi. Tässä filmissä Crowin palsaa pitää yllään tällä kertaa Mark Dacascos, joka on tuttu meille mm Susien klaani -elokuvasta. Mukana on myös naispuolinen Crow, hyvä hyvä. Koko CROW-myytti syntyi J. O' Barrin käsistä sarjakuvassa The Crow. crow = suomeksi varis. 　 　

Goottityttö Nemi ja muut mustanpuhuvat skandinaavit 　 

Kiinnostavin, modernein uusi sarjakuva tulee pohjoismaista sarjakuvasta: nimittäin goottityttö Nemi ja Seitsemäs kerros. Odotin kuin kuuta nousevaa Thomas Pynchonin romaanin suomennosta, mutta pettymys oli karvas. Sen sijaan Nemi ja Seitsemäs kerros olivat uutta, tuoretta kerrontaa. Vihdoinkin sarjakuvia tekee myös naiset ja tytöt, ja onpa jokunen heistä myös palkittu! Suomessa Naarassarjat -niminen albumiryhmä tulikin piiiiiiiiiiiiiiiitkään odotettuun tarpeeseen. Omia itsenäisiä albumeja tekivät gimmat, kuten esim. Kati Kovács jonka albumi mm Karu selli on herkullinen matkaa irvokkuuteen. Kovács sai Suomen sarjakuvaseura ry:n Puupäähatun vuonna 1999. Onnea!

Minä menin taas kerran taidenäyttelyyn, mitä teen yleensä ulkomailla matkustellessani turistina ja höyryävää kiinalaista purjokeittoa syöden, ja kuinka surullista on huomata taidehistorian lävitse kävellen kuten tässäkin galleriassa - mikä kun ennen vanhaan vain yksi sukupuoli sai maalata, opiskella alaa ja käydä gallerioissa! Siinähän on hukattu neron käyttövoimasta 50%. Suomalaiset naiset sarjakuvien ammattilaisina piirtäjinä saivat kritiikkiä - koska ovat kenties pohjautuneet realismiin. Hm. Toisaalta nämä tekijät kyllä antavat kyytiä fantasialle ja kertomisen keinoille, hyvä niin. Olen kyllästynyt katsomaan miesten tekemiä seksistisiä sarjakuvia joissa mies saa olla kuinka sika, ruma reppana baariin menevä työtä vieroksuva antisankari [ Aarne Ankasta Sokkeri-Sakarin kautta film noir-parodioihin ] tms. tahansa realistinen hahmo ts. miehen - siis oletetun lukijan - helposti samaistuttava, kun taas naisen anatomia ei näille pojille eikä papparaisraukoille ole tullut tuosta jatkuvasta tiirailusta tutuksi - naisen vartalo ei tosiaankaan ole piirroshahmo, hei sedät!, suosittelen lukemiseksi Anatomia.

Toinen asia sinänsä on Tom of Finlandin viiksekkäittn mutta paksuniskaisten ylpeiden upeitten homomiesten elinten milteipä humoristisella tavalla liioitteleva piirtäminen. Iloittelu! 　 　

2000-luvulla perusgotiikkaa sarjakuvissa tarjoavat pohjoisen kimmat - tosi viileet skandinaavit Lise Myhre ja Åsa Grennvall Minulla on käsissäni Lisen upouusi sarjakuva-albumi Valloittava goottityttö Nemi / Kevät 2005 ( Egmont Kustannus Oy ) joka on vilpoisaa luettavaa tutuista tilanteista. Vaikka Nemi olisi kuinkakin ilkeä on hän rehellinen totuuksien laukoja - siksi häntä ei kannata palkata lastenvahdiksi eikä vaatemyyjäksi... Lorvimisen, oikeitten työpaikkojen välttelemisen, videovuokraamojen elokuvien kategorioitten uudelleen järjestelyn [ mm Taru sormusten herrasta on nyt osiossa dokumentit ja Alien IV komedioissa ] tequila-voittoisten hummailun ja Mayhem-konserttien kokemisen mestari on etu- ja takakansissa entistä seksuaalisempana, ensin ilkeänä lampun henkenä haaremiasussa, sitten tribaalitatuoinnit mieleen tuovana paholaisnaisena hiilihangon ja sarvien kera. Ennen kaikkea sitä oikeaa ( jumalaista Johnny Deppiä Mustan helmen kirous elokuvan upeassa merirosvoasussa ei löydy - vain tosielämän örkkejä joista aina paljastuu ensikiinnostuksen jälkeen jotain mätää - kuten Sinkkuelämää sarjassa ). Nemi lausuu tyynenä totuuksia tuopin ääreltä, eikä innosta meitä ketä hankkimaan lapsia, sydänsuruja tai avioeroa, anteeksi siis avioliittoa tietenkin. Leidillä on erinomainen musiikkimaku, ja sääli on ettei suomessa myydä Nemi-soundtrackejä. Seuraavan kerran kun menet Tukholman vanhaan kaupunkiin ja katsot sitä Lapin Kulta -tölkkien lävitse, älä tee niin vaan mene mukaviin kauppoihin, siellä on iät ajat myyty makoisia Nemi-paitoja ja onnittelukortteja - itsenäisille ja -ironisille naisille :)= 　

Lainaan Ylioppilaslehti 3/2004 Gootit-numeron tekijän nöyrällä suostumuksella asiaan perehtynyttä Jemina Staalon Pohjoisen koleat gootit -artikkelia [kansikuvajuttua ja aukeamaa] joka ilmestyi goottilaisittain tietenkin perjantaina 13. päivä: "Itse odotan kuin kuuta nousevaa jatkoa norjalaisen Lise Myhren sarjakuvaan Valloittava goottityttö Nemi. Nemin seurassa paatuneimmankin irtonokka – mallia Mortiis – tipahtaa naurusta. Nykyiset pohjoisen goottitytöt panevat tu[u]lemaan, tulevat panemaan, sarjakuvissakin. Goottityttö Nemi on äärettömän hauska: hän itkee, kun lohikäärme-parkaa lahdataan sadussa ja jättää poikaystävänsä, kun tämä kehtaa tulla ihmisten ilmoille Phil Collins -t-paita päällä. Nemissä korostuu huumori ja hedonismi, onhan sinkku Nemi pimeyden kuningatar, kaikkien huomaama keskipiste, jonka ei koskaan tarvitse maksaa drinkistä ravintolassa, vaan miehet tarjoavat kilpaa. Tosin asiantunteva media surkuttelee, ettei Nemi ole undergroundia. Valloittava goottityttö Nemiä voi verrata toiseen aikalaiseen, ruotsalaisen Åsa Grennvallin parisuhdehelvetti-albumiin Seitsemäs kerros. Nemin painojälki on kostean kiiltävän mustaa, kaunista ja hypertarkkaa kuin nestemäinen kajal-ornamentti ikuisesti freshin, hikoilemattoman gootin valkoiseksi puuteroiduilla poskipäillä. Åsa Grennvallin musta jälki on dagen eller pari efter Tuska, tuhruisempaa, elämää ja kuolemaa nähnyt kajal-kynän jälki. Sellaisella parannellaan suurpiirteisesti maskia maanantaiaamuisin samalla kun parannellaan oloa kuppilassa. Grennvallin tarinassa korostuu väkivalta, suru, lohduttomuus ja arki, joka lyö talikolla päähän ja estää ihmistä olemasta luova. Yhteistä Grennvallin ja Myhren tarinoille on selkeä omakohtaisuus, aitous, into, katu-uskottavuus sekä tietysti goottinen aspekti, sanoma jota sietääkin levittää maailmalle. "

Gotiikka oli vihdoinkin takaisin naisten käsissä! Skifikirjakaupat ovat jo ikuisuuksia myyneet näpsäköitä Nemi-T-paitoja ja varsin pirullisia Nemi-syntymäpäiväkortteja - ne on tarkoitettu todellakin tytöille jotka haluavat pitää hauskaa ja ymmärtää hyvän goottirockin ja arkkitehtuurin päälle... Vaikka Nemi on haavoittuvainen krapulassa niin Grenvallin maailma on synkkääkin synkempi, realistisella tavalla. Nemi huitelee vapaana sinkkuna ilman kotiintuloaikoja mutta Åsan maailmassa parisuhde ahdistaa naisen persoonallisuuden nurkkaan. Nemi on jatkuvasti seksikäs, hehkuva, hauska, sanavalmis jne. sekä sankarin että samaistumisen malli - vaikkei hänellä näy juurikasvua, hän kyllä juo ja polttaa ja valvoo liikaa - ei hän ihan supernainen ole vaan aito ja arvonsa tunteva nainen paheidensa kera. Nemi tuli iloksemme perjantaisin helsinkiläisessä Metro-lehdessä vuonna 2004, sittemmin Ilta-Sanomissa, ainakin viime numerossa muuten niin maanantaina 2005. 　 　

Lyhyt tarina maltalaisesta 

Italialaisen Hugo Prattin päähenkilönsä mukaan nimetty sarjakuva Corto Maltese on milteipä ainoa miehen tekemän sarjakuva jossa henkilöt ovat tasa-arvoisia: osa naisista on häilyvän film noirisia - ei tiedä, kummalla puolella he ovat - jos maailma on pakko jakaa mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin roolihahmoihin. 　

Pratt ei ole kirjoittanut epätasa-arvoista roskaa mitä tämä genre on ollut ikävä kyllä jo pullollaan, ainoa negatiivinen huomautus on Corto Maltesen sadattelu kun lastenvaunut kolhivat hänen koipeansa. Mutta kukapa työtön tekevä kulkuri ei raivostuisi kun valtavan kokoiset lastenvaunut tukkivat bussit ja vielä matkustavat ilmaiseksi etteivät kaikki maailman työtä tekevät nerot naiset mahdu matkalaukkuineen bussiin - vaikka he maksavat joka bussimatkastaan, toisin kuin kakarat, vaunut ja niitä työntävät äipät eivät maksa. Nainen voi olla tehnyt itsensä tunnistamattoman näköiseksi liikkuessaan miehen manttelissa ja ampua Cortoa, josta tämä kommentoi

" Hänen kaltaisensa nainen ei ammu harhaan... Hän halusi vaan antaa opetuksen. " 　

Corton maailmassa voimme törmätä naiseen nimeltä Pandora. Kun taas Tintti sarjiksia lukiessa huomaa heti: nainen loistaa poissaolollaan. Kaikki tekijät, ammattilaiset jne ovat miehiä, poikkeuksena vuokraemäntä ja Bianca Castafiore. Noh, ainakaan naista ei ole halveerattu onttona pornoreikänä Tintti-sarjakuvissa, kuten muissa sarjakuvissa, olivat ne sitten valtavirtaa tai undergroundia.

Puhun tietystikin ajasta -1960-luvulta lähtien - jolloin näitä miespuolisia supersankari-hahmoja ei tehty kuin vain huumorimielessä ja gay-estetiikkaa painottaen, kuten komedioissa SNL tai Mad tv. Hugo Prattin luoma Corto Maltese Samarkandissa - niminen kohtuullisen kiehtovana vuonna 1988 [ >1988 päivänvalon saivat myös Saatanalliset säkeet, Ajan lyhyt historia ja Naisia hermoromahduksen partaalla.] lintukodossamme julkaistu sarjakuvaseikkailu rakennetaan niin kuin Herrasmiesliigan, eikun Helvetistän. Lukijaa rasitetaan viitteillä. Mikä on mukavaa.

Aivan tarinan alussa: " Niinpä! Edward John Trelawny.... lordi Byronin ystävä, lienee kätkenyt runoilijan Kreikan ajan "muistelmat" juuri tänne Rhodokseen, Kawaklyn moskeijaan..." Yksi goottilaisen seikkailun kiinnostava ambivalentti voima on arvoituksen ratkaiseminen. Kirjailija heittää meille sen - ei niin kuin leijonien tai kapisten koirien eteen, vaan kuin harsojen takaa kuiskaten, sormea koukistaen. Juuri niin, että kiinnostus herää ja nostaa suippoja korviaan.

Pratt sekoittaa ns. normaalia seikkailukertomusta mystiikkaan: me pääsemme Venetsiaan ja Samarkandiin jotka ovat olemassa kartalla ja historiassa. Eipä aikaakaan kun löydän käsilleni esitteen jossa on aikataulut Keski-Aasian vanhimpaan kaupunkiin Samarkandiin, Uzbekistaniin. Ja on hirveän hauskaa, kirjailijat ja löytöretkeilijät puhuvat näin toisilleen, vaikka välimatkaa on satoja vuosia.

Corto on gootahtava hahmo: itsenäinen vapaa pitkä tumma mies - korvakoruinen, merimiehen asuineen, pulisonkeineen, itsepäisine leukoineen ja jylhine kasvoineen kaikkineen, mikä on yhdistelmä siroa ja karskia. Ja mitä oudointa - Corton jättämä varjo on täysin valkea - myöhemmin hänelle kerrotaan: hukkaat varjosi. Ja Maltese on kohtaava puun jossa on outoja hedelmiä, joita ei voi syödä.

> kuuntele Billie Holiday: Strange fruit (Lewis-Allen) v 1956 ja tutustu vastenmieliseen yhdysvaltojen historiaan. Maltese tapaa ennustajan joka tietysti on Kassandra [ => " Kassandra, lat. Cassandra, kreikk. mytol. henkilö. Kassandra oli Troijan kuninkaan Priamoksen ja Hekaben tytär, jolle Apollon oli antanut ennustamisen lahjan voittaakseen hänen rakkautensa. Kassandran hylättyä Apollonin tämä muutti lahjansa kiroukseksi, niin ettei Kassandran ennustuksia Troijan tuhosta uskottu. Agamemnonin murhan jälkeen hänetkin surmattiin." CD-Fakta 2002, WSOY;

teinikauhelokuvien uuden aallon aloittanut Scream niin ikään pitää sisällään koululaisnäytelmän jossa Cassandra ennustaa... ] joka näyttää kreikkalaiselta jumalattarelta, jolla on mustalaisen röyhkeys katseessaan. " Mutta omituista, niinkuin tappaisit itsesi ilman että se olisi itsemurha!!! Kuin tappaisit oman kuvasi, kuin uusi Narkissos! " Kassandra sanoo arvoituksellisesti - ja tätä goottilaista kaksoisolennon teemaa on vilautettu pari sivua aiemmin - Cortoa luullaan joksikin toiseksi. [ Pidän siitä, että sarjakuvassa uskalletaan käyttää huutomerkkejä!!!!

Ns. vakavassa - lue kuolleessa - kirjallisuudessa huutomerkit ovat kiellettyjä interjektioiden ja injektioiden lisäksi. Niinhän sitä luullaan! ] Katsoin ikkunasta ulos, patio oli täynnä lunta, kutsuvaa, valkoista. Minä sisällä lämpimässä sarjakuvia lukien ja musiikkia kuunnelleen kahvikuppi kädessä ja töppöset jalassa. Hukkuen lumeen, unohdukseen. Sweet sweet.. Koska Kassandra ennustaa pelkästään onnettomuuksia ja hän on aina oikeassa Corto sanoo häntä vaikeaksi naiseksi. Epäilemättä. Corto seuraa salaa vierestä kun John Bull ja Marianne viihdyttävät sadistisia turkkilaisia, jotka pistoolilla kirvoittavat tanssimaan kuin ennen vanhaan rasistisissa länkkäreissä, kunnes Marianne aukoo päätänsä sanoen uniformupukuista kuvatusta alhaiseksi tomppeliksi, pelkuri raukaksi ja kurjaksi turkkilaispedoksi, ja lyö tätä poskelle - SLAP!- voimakkaassa kuvassa jossa he seisovat sivuprofiilissa. Seuraavassa ruudussa kookas everstin rumilus ottaa Mariannesta kiinni sanoen: " Minä en ole peto... Olen vain rakastunut! "

ja koska he seisovat tässä tangoasennossa he näyttävät sivuprofiilissa klassiselta kuvalta kaunottaresta ja hirviöstä, jossa prattmaisessa kultaisessa leikkauksessa nainen on vasemmassa alakulmassa kaunotar: siro, pieni, leveähelmainen kun taas oikean yläkulman täyttää kaljupäinen skrode paksuniska jossa on ripaus leijonaa / hirviötä. Samalla he näyttävät korttipelin osalta, ei välttämättä tarokkipakan, vaan tavallisten pelikorttien, vaikka niitä kääntää ylös alaisin on kuvio sama. Vai onko?

Yhdessä heistä muodostuu jin ja jang: * pimeä valo salaperäisyys aktiivisuus naiseus miehisyys yö päivä. Kun taas Kassandran ja Corton lähikuvissa valtasuhteet vuorottelevat, koska he ovat tasa-arvoisia.

Kun ilveilijä-seremoniamestari John Bull halveeraa Mariannea Corto kommentoi: " Ettekö jo lopeta karkeuksianne? " Mariannella on monta nimeä ja persoonallisuutta - onhan hän näyttelijä. Hän lyö Maltesea ja ampuu Johnia, vaikka oli vain tähtäävinään. " Mihinkä ampiaispesään olen pääni työntänyt? "

Corto miettii, eikä turhaan. Kun Corto sytyttää yön hämärässä odottaen savukkeen - on siinä samaa voimaa kuin Iggy Popin ehkäpä parhaimmalla mustavalkoisella 1990-luvun videolla Home, jossa on pimeä musta alku jonka rikkoo Iggyn sytyttämä tulitikku joka valaisee herran aika lailla elämää ja takahuoneita nähneet kasvot. Täydellistä.