lauantai 1. helmikuuta 2020

Thomas Mann: Tohtori Faustus - saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana

Thomas Mann: Tohtori Faustus - saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana (1992, pokkari, suomentanut Sinikka Kallio, kansi Pekka Loiri, alkup. Doktor Faustus, 1947). Ei niin kevyttä matkalukemista. Pokkarinakaan.

Mannin lauseiden läpi päästyään ilahtuu päästyään perille, ytimeen, kuin orjantappuroitten ja murattien valtaaman, mahdollisen polkua pitkin. Franz Kafkan Linna ( Das Schloß, 1926) on tekstinä samalla tavalla kovan työn takana - painajaismaisesti aina liian kaukana sijaitseva linna / päämäärä tuottaa ahdistusta päähenkilö K:lle, joka tuntuu mittarimadon kaltaiselta tässä tylyssä maailmassa….

Mutta palatakseni Tohtori Faustus –romaaniin; tarinan kertoja kuvailee laveasti säveltäjä Adrian Leverkühnin elämää käyttäen tiuhaan goottilaista kuvastoa: hyvinkin Friedrich Nietzscheä on alun migreenin, levottomuuden, epäilyksen, syvän yön ja ahdistuksen kuvaus, jatkuen sanoihin ylimielinen, uhkarohkea, uhri, karmiva, nerous, demoninen, groteski, luomistyö, yksinäisyys, kuilu, lääke, rohto, myrkky, pikkusormi, houkutella….

Mannin sanojen labyrinteissä kuljen, ja kosketan sanoja: Henkien maailma, tyhjiö, alkemia, mystinen, noituus, salaisuuksien tutkiminen, moraalisesti turmeltunut, pahat henget, silmänlume, alakulo, iljetys, salakirjoitus, riivaaja, fantasmagoria, kuvajainen, romanttinen, inspiraatio, loitsu, keskiajan hysteria, polttorovio, kirjarovio, kellari, muinainen, traaginen, epätoivo, barbaria, kalpea, outo voima, metafyysinen, kielletty, kuumeisuus, shokki, naurunhalu, pakotie, orgastisesti, burleski, taikuri, paholainen, pakkomielle, mustasukkainen, maaginen neliö, melankolia, kiusaus, genius, piru, perkele, karkea, rietas, vastustaja, sielunvihollinen, räikeänpunainen, kauhu, koirankuonolainen, synkkä vieras, murheen renki….

Sitten olenkin kovin luthermaisessa kohtauksessa, jossa mahdollista vihtahousua ei heitetä mustepullolla, vaan sämpylällä – luova valinta… Ilmestys, musta viitta, tuhooja, ikuinen opiskelija, ikuinen etsijä, ja liikumme paimenromantiikasta ilmaukseen ilman sarvia ja hampaita – tämähän on kollaasiromaani, kunnon nerokas syöttösika, johon on lastattu myytit ja William Blake ja Byron…

Ja taustalle jää väijymään, paholaisen pukkimaisuus – kuinka kristinusko on demonisoinut täysin aiheetta Panin. Mutta turha tästä on paniikkiin mennä – enää.. Ja sanat jatkuvat: eskapistinen, rotko, ja --- En tiedä, onko Faust hullu tiedemies vaiko taiteilija, vai onko sillä mitään väliä! Minulle se on sama asia, uhrata itsensä taiteelle / työlle omassa kammiossaan….





Klaus Mannin Mefiston pariin tuonnempana... 




Burroughsin Hämy ( Sammakko, 2004 ) romaanin esipuhetta lukiessa ollaan kirjailijan itsensä tuon valottaman ytimen äärellä

Burroughsin Hämy ( Sammakko, 2004 ) romaanin esipuhetta lukiessa ollaan kirjailijan itsensä tuon valottaman ytimen äärellä - täysin alastomana ja paljaana; metkasti myyvässä takakannessa kollega Ginsbergin todella kuvaavien ylisanojen mukaan ollaan tuon näkymättömän miehen nerouden alkulähteillä: ” kirjailijan sydän paljastettuna”.

Lukija järkyttyy, ei gay -fantasioista eikä väkivaltaisesta Meksikosta, vaan esipuheessa kirjailijan tekemästä paljastuksesta:

Joanin väkivaltainen kuolema muokkasi Burroughsista kirjailijan, ja kuinka paljon se on vaikuttanut herran teksteihin.


Mutta ei Burroughs yksin ole: Roman Polanski, ja moni muu, James Ellroy ja Charlize Theron esimerkiksi. Meitä tragedian keskushenkilöitä on moneksi.

Yhtä monta kun on kauhuromanttisia kirjoja tehty on tehty 1700-luvun lopusta lähtien, on niistä tehty parodioita ja elokuvia

Yhtä monta kun on kauhuromanttisia kirjoja tehty on tehty 1700-luvun lopusta lähtien, on niistä tehty parodioita ja elokuvia. Koskaan gotiikka ei ole ollut hyväksyttävää, "oikeaa" kirjallisuutta.

Mikäs siinä, "oikea" kirjallisuus ei ole koskaan minua sykähdyttänytkään kissan pierun vertaa.

Kauhuromantiikka ja kolea talo, ränsistynyt Psykon koti, uhkea kartano, houkutteleva linna tyrmineen...

Taloon on mentävä yhdeksi yöksi, on voitettava veto, kuin muinaisessa Pelkokertoimessa; jos immeinen on tarpeeksi ahne eli peloton, ja viettää yön kummittelevassa talossa, niin hän aamulla saa jos on hengissä, niin talon ja maat ja mannut loppuiäkseen.

Koskaan ei kerrota, kuinka vaikeaa, hidasta ja kallista on rappeutuvaa goottimörskää pitää pystyssä. Remontoiminen ei ole kovin hohdokasta, vai mitä?

Talossa joko a) kummittelee leikisti: tällöin perikunta ja / tai muut valkokauluskorppikotkat haluaavat niin uskotella ja keplotellen saada talon ja kaikki tilukset ja tulukset ja voitot itselleen. Talon päälle ( ja alle) voi rakentaa golf-kentän, ultrasupramarketin, keinotekoisen hiihtotunnelin tai jotain muuta yhtä järjetöntä ja tarpeetonta. Joku psykologi tai muu vastaava sadisti voi tutkia siellä myös ihmisen pelkotiloja. Kyse voi olla [opiskelija]pilasta tai siitä kuka uskaltaa Pyhämiesten päivänä. Tai larppauksesta, liveroolipelistä ja snuffelokuvan tekemisestä, jossa filmirainalle tehtaillaan oikeita raatoja - siis myös ihmisiä. Kirjailija ja ohjaaja voivat huijata lukijaa / kokijaa. Monenlaisia variaatioita on.

Tai sitten b) talossa kummittelee oikeasti. Silloin siirrymme Poltergeistiin, jonka tutkiminen voipii olla ensin pelottavaa, sitten kiinnostavaa ja lopulta äärettömän tylsää. Luulisi, että "oikea" kummittelu olisi pelottavampaa. Ja mihin voi luottaa, ellei ihmisen sanaan? Ja miksi siihen pitäisi luottaa?

Minua niin huvitti seurata ties minkä saksalaisen kanavan extreme "pelkokerrointa", jossa piti viettää selväjärkisenä viilipyttynä viikonloppu aidossa (!) Draculan linnassa. Vai oliko se Frankensteinin aito linna, en muista. Nauru loppui lyhyeen - niin nauru pidentää ikää -lausetta on hyvä muistaa ja toistaa, tosin täytyy muistaa kuinka hyvin ääni eristetty, siis kuinka hyvin ns. naapurit tai muut tarkkailijat kuulevat ääntelysi ja vaikuttaako se arvioihin, että oletko mielipuoli vai et. - Laulu jäätyy pystyyn, ei - miten se hirvittävin suomen kielen suomennos siitä elokuvan nimestä oli,

Bram Stoker: Dracula, 1977 painos

Suljin radion, ja aloin plarata Bram Stokerin Draculaa, se oli vuoden 1977 kulunut painos, ja suomentajana toimi Jarkko Laine. Suosittelen kirjassa oleva pientä johdatusta vampyyrien maailmaan. Laine esittelee myös true crimeä eli Gilles de Raisin oikean elämän saastaisen saatanallisen ja sadistisen hirviön joka taisteli Jean d´ Arcin rinnalla. Kun katsoo Luc Bessonin ohjaamaa elokuvaa Jeanne d` Arc, jossa Rais´ia näyttelee erinomainen Vincent Cassel [ tuttu myös goottilaisen dekadentista roolistaan Susien klaanissa ] niin elokuvassa ei kertaakaan viitata Rais´iin muuna kuin luotettavana, veljellisenä soturina [ jonka sotisopa aikalailla muistuttaa Tenpole Tudorin vaatetusta musiikkivideolla - saatavana myös dvd -muodossa ]. Tämä kansallissankari Raisille mikään ei ollut pyhää.

Laine esittelee myös muita vampyyrejä kun Rais [ vaikka kaikkihan me tiedämme ettei Rais ollut sen enempää vampyyri kuin Vlad Dracula tai Elisabeth Bathory - myös Rais läträsi veren kanssa, jättäen satoja uhreja ] esimerkiksi: Lontoon, Hannoverin ja Nürnbergin vampyyrit, joista taisi jokaisesta olla kirjoitettu yhteensä ainakin yksi kokonainen kirja tonkiessani lontoolaisia kirjakauppoja. Laine väittää ettei Dracula ole puhtaasti kauhuromanttinen teos. Totta. Laine jatkaa: " Stoker on selvästikin pyrkinyt ----" Mutta lukekaa toki itse kirja.

Miksi fantasia OLI niin kaukana suomaalaisen kirjallisuuden marginaalissa ja käännöstöissä?

Miksi fantasia on niin kaukana suomaalaisen kirjallisuuden marginaalissa ja käännöstöissä?

Ei fantasia ole pelkästään samana jatkuva miekka ja möykkä -lohikäärmeen [t muun vieraan olion, daimonin t vastaavan ] kanssa painimista 23 romaanin kirjasarjassa, ei. Jos elokuvarintamalla ollaan meitä edellä? Kuten Being John Malkovich, Vanilla Sky, Adaptation, Truman Show elokuvat joissa realismi onkin surrealistista tai absurdia mielenmuokkausta.

 Kirjoitin tämän ennen kuin suomikumman tarinoita elttiin komeasti julkaista... Eli tilausta oli!


Toisaalta - kirja on aina edellä, kun voi ja saa käyttää omaa mielikuvitusta ja palettiaan, eikä kuvia ja illuusioita pakkosyötetä fasistisen tarkkoina..

Itse asiassa lohikäärme on hyvän symboli idässä. Ja mm Goottityttö Nemi sarjakuvassa Nemi on aidosti suruissaan kun ilkeä ritari kiusaa lohikäärme-parkaa.. Siinäkin gotiikka on makoisa tyylisuunta, että se kääntää pyllylleen asioita.

Mutta onko meidän kaikkien pakko mennä kumisaappaat edellä realismiin uittotukkeja ja pitkospuita pitkin?

Ø Nemin sarjakuvan mukana saa, ainakin Ruotsissa, soundtrackin! Mietin, miltä oma soundtrackini kuulostaisi.

Miks suurimmat romanttisimmat rakkaustarinat ovat tragedioita

Vaikka ns. suurimmat romanttisimmat rakkaustarinat ovat tragedioita,  kuten Casablanca ja Tuulen viemää. Miksi tällainen loppu? Että pitää tehdä valintoja? Että voi itsenäistyä?
               
 Tai ehkä siksi, että lukija voi samaistua: noilla menee huonommin kuin minulla, hä hää. Tai noilla menee yhtä huonosti kuin minulla, yhyy, jippii! Onnellista loppua ei ole. Onneksi Scarlet [ = usein goottitarinoissa ja -vaatteissa käytetty punaisen värin sävy karmiinin punainen, veren symboli, pulppuavan elämän syke ] ei ottanut sitä epäluotettavaa öykkäriä elämää pilaamaan vaan jäihän hänelle goottitalonsa! Ja toisaalta - tuleehan aina muita lentokoneita [ Casablanca ] äänennopeudella. Seuraava.
               
Mutta kun ajattelee Joutsenlampea, jokaista satua ja balettia - mikä tragedia: Joutsenlampi, Ruma ankanpoikanen, Pieni Merenneito. Mikä uhrautuminen! Kuinka typerä nainen on luullessaan, että mies jaksaisi odottaa!! Baletti Giselle kertoo traagisen rakkaustarinan, jossa maalaistyttö Giselle kohta herttuan, mutta Giselle kuolee. Onneksi Giselle ei anna periksi vaan nousee haudastaan kun herttua häntä haahuillen hautuumaalta etsii.

Giselle on vaikuttava baletti Pietarissa keskellä paukkuvinta pakkasta katsoa Scwartskopfin kera. Sscwartskopf ei lämmittänyt minua. Samoin ooppera Norma kuvasi vaikeaa rakkautta.
Romanttisen ritariromaanin lukeminen on vaarallista - katso mitä Don Quijotelle kävi.
Haaveileminen on vaarallista.
                   
Tekeminen on vaarallista. [ itsensä alttiiksi / liriin ] paneminen on vaarallista. Rehellisyys on vaarallista. Don't dream it - be it. Tulkaa pois komeroista tai pukekaa sieltä päällenne kauniit naisten vaatteet - näin tuntui Rocky horror picture show sanovan. Tai tehkää ennennäkemätön show.


Sormeni koskettaa sulkakynän pintaa; kuinka kauan tuo yksi huonekalu, kirjoituspöytä, on ollut huonekalujen ruhtinatar? Virginia Woolf kirjoitti siinä, Mary Shelley kirjoitti siinä, Julius Caesar kirjoitti siinä. Tai ainakin istui miehenä.

Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa viktoriaanisen kaksoisolennon teemaa

Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa tietenkin viktoriaanisen kaksoisolennon teemaa, kuten Sherlock Holmeskin. Tarpeeksi rikkaalla miehellä oli varaa pitää kahta persoonallisuutta kun kävi huorissa ja / tai oopiumiluolissa. Holmesin tarinan filmatisoinnissa käytetään hyväksi prinssi ja kerjäläispoika -teemaa: [ josta Mark Twain kirjoitti samannimisen romaaninkin ] eräs mies muuntautuu aamuisin sanavalmiiksi & tuotteliaaksi kerjäläiseksi Lontoon vilkkaimmille kaduille, ja illaksi kotiin palaavaksi nuhteettomaksi herrasmieheksi - eikä kumpikaan maailma tiedä toisistaan mitään. Kun Holmes käy valepuvussa oopiumiluolassa tutkimusmatkallaan muihin surkeisiin ihmiskohtaloihin sulautuen hän tietää rajansa ja käyttää oopiumia vain sen verran, ettei oopiumin käyttämättä jättäminen herättäisi liikaa huomiota oopiumiluolassa. Dorian. Onhan sankarin nimikin onomatopoeettisesti luovasti luovien käännettynä: oviaukko hämärään ja samalla maskuliinisen, kookkaan, sileän pylvään nimitys. Ø [ => kreikkalainen heimo nimeltä doorilaiset "tuhosivat korkeatasoisen mykeneläisen kulttuurin". CD-Fakta 2005, WSOY ]