Linnut seisovat miltei samalla viivalla, naisten kirjoittamien kirjojen kansissa, vapauden ja haurauden symboleina, matkalukemista.
. Sattumalta otin matkaani nämä kaksi kirjaa, jotka sivuavat kyllä toisiaan. Tavallisuuden aavessa, näytelmässä, jonka näin kahdesti, olohuoneeseen ilmestyi miessusi - susi - susimies.
istä.
kuin myös Kati Tervon Iltalaulajan painajaisessa. Kun hain Simbergin kuvaa niin yläkerran yökerhossa alettiin soittaa luurankopolskaa.
, Kesäyön unelma. Ja ehkä myös
juhannusaatto - jolloin mitä tahansa on mahdollista. Iltalaulajassa vietetään myös juhannusta Casa Biancassa ja kylillä.
Tavallisuuden aavessa vietettiin joulua ja itsenäisyyspäivää, jotka yhdistyivät lahtarien lauluun Jääkärimarssi ja sama tankit vyöryvät tv ruudulla. Ja miehet ja pojat nostavat kalsarit salkoon ja tekevät natsitervehdyksen. Tämä ennakoi ikävästi viime itsenäisyyspäivää kun poliisit antoivat natsien marssia natsilippujensa eli hakaristilippujensa kera. Eikä natsiaa saa sanoa natsiksi.
Elämme absurdeja ja vaarallisia aikoja, joita taide ennakoi ja joilta taide pelastaa. Mutta myös yleisöllä ja vastaanottajalla on vastuu.
Kirjan tai kahden lukeminen heijastuu myös näyttelyihin joissa olen, näytelmiin ja musiikkiin. 27.-28.05.2019 yöllä kun yökerhosta kuului jumputus, niin luin Iltalaulajan.
Mutta miltä Tavallisuuden aave näyttei teatterissa? Näytelmän näin luultavasti 6.10.2017:
Viihteellä tarkoitan tässä kulttuuria, absurdismia ja surrealismia, joka yllättää ja naurattaa. Osa yleisöä lienee nauttinut ilokaasua, tai sitten vain päästävät tunteensa irti epäsuomalaisesti. Itsellänikin on lady tenat tiukilla. Henkiset sellaiset. Mahdollisista huippuarvosteluista huolimatta tämänkin helmen kannattaa katsoa ja kalastaa. Löytää itse. Mennä säkki päässä. Olen todella tyytyväinen, että tämä tuli uudelleen jakeluun. Ja tämä menee jakeluun. Voi että menee jakeluun. Sopii pikkujouluun ja mihin aikaan tahansa. Mitä jäykistelyä! Millaisia juhlapuheita!
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Anna-Sofia Tuominen, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen
Heti esityksen jälkeen aattelin:
"Sopii myös oikein jäykkäniskaiseen tahi perverssiin pikkujoulunviettoon, takuuvarma, outo ja kuin peiliin katsoisi. Puvustuksen värimaailman mitättömyys peessistä kalpeaan kittiin ansio sinänsä..."
Q-teatterin Tavallisuuden aave on mitä parhainta ja irvokkainta perjantai-viihdettä ja peiliin katsomista!
Ensimmäisenä huomiona: kuinka karmivan mitätön on masentavien, tavallisten ihmisten vaatteiden värimaailma. Värikirjosta ei voida todellakaan puhua. Kirjopesulla näistä asuista on kaikki väri mennyt. Ties onko koskaan ollutkaan. Vai onko valkopesu ollut liian kova. Mauttomat puvustukset, siis tapaan, tyyliin olemus, joka ei häiritse ketään, ei pistä silmään, ei tee numeroa itsestään. Mitättömän väriskaalan ääripäät, jos näin voi edes sanoa, ovat lokin pruikun valkoisesta nuuskanruskeaan. On kittiä kanssa, nudea joka ei ollut ennen nude vaan peige, on hirveitä, kalpean vaalean sinisiä terveys- tai kävelykenkiä. Ikuinen peessi ja harmaus. Nyt on todellakin 50 shades of gray - höyhen-kohtaus naurattaisi John Watersia muttei vegaania. Eikä feministiä.
Seuraava huomio.
Elina Knihtilä purjehtii huoneen lävitse laulun rytmissä mopaten, myöhemmin kahvitarjoilu-kärryä työntäen, milteipä kuin hitusen ilahtunutta musiikkikappaletta ajatellen. Lisään tähän loppuun ehkä hänen tärkeän uuden haastattelun. Kuvasin Elinaa myös tiedepäivillä olikohan huhtikuussa 2017. Lisään nekin. Ehkä. Aiheena seksismi suomalaisessa teatterissa.
Seuraava huomio. Kuinka perheenjäsen muuttuu
Jimi Pääkallosta
Baddingiksi. Mainio metamorfoosi, ehkä siinä oli myös
Smackin Claudeakin. Hieno takkutukkainen presenssi sukkahousuissa ja siveässä mekossa, joka on myös naiivin persikan värinen. Saman tyyppinen 1970-luvun minimekko oli
Catherine Deneuvella niin ikkään
Luis Buñuelin teoksessa
Päiväperho. Mutta Deneuven mekko oli musta jossa pitsikaulus. Täsmälleen samanlainen siveä pitsikaulusmekko oli myynnissä Kurvin Fidassa. Sitä en ostanut kun hei minulla on nämä olkapäät. Sen sijaan ostin Edward Griegin Peer Gynt -levyn ja Atomic Blonde -tyyppiset aurinkolasit ja Pahatar-figuurin.
Ylermi Rajamaa on näytellyt myös
Love Records – Anna mulle Love leffassa yllätys yllätys
Rauli Badding Somerjoki -nimistä romanttisen ja traagisen suomirockin ja -iskelmän tärkeätä tyyppiä.
Anna-Sofia Tuominen vetää sellaisen huilusoolon, että sillä pääsisi oitis euroviisuihin. Nykyään. Euroviisuistakin on tullut pornoteollisuutta, niin sitähän on niin mainiota parodioida, kritisoida. Tsekkaa myös Tilhet, pajut ja muut -bändi. Hm, taas lintuviittaus.
Lintuja pidetään passiivisina, helppoina kohteina, kädettöminä, liian herkkinä.
Seuraava huomio.
Shostakovitsin se parempi valssi on soinut kaiuttimissa Mestari ja Margarita -versioiden jälkeenkin, se soi Anna Kareninan tanssiaisissa, jostain syystä. Näytelmän musiikkivalinnat ovat oman elämän aikajanalta, haikeita mielleyhtymiä siihen leffaan, siihen sateen jälkeiseen hetkeen, joka toivottavasti ei ollut mitenkään tavallinen... Kuinka vihaankaan sanontaa kultainen keskitie...
Espanjalaiset tuliset flamenco-tanssijat pyrähtävät esille yllättäen -
nobody expects the spanish inquisition! Eilen uutisissa mainittiin kuinka Espanja ei aio hyväksyä Katalonian kansanäänestystä.
Epsanja. Olemme näköjään uudessa Francon ajassa. Perhe tekee natsitervehdyksiä. Joulun ajan tiirataan tiiviisti telkkarii. Kun nainen yllättää miehensä pelehtimästä xx kanssa niin varsinainen mansplaining alkaa.
Luis Buñuelin leffaan
Vapauden aave (
Le fantôme de la liberté, 1974) perustuen, tai siitä inspiratsioonia saaneena tänä näytelmä on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Almodovarin elokuvassa esitetään kiihkeinä flamencotanssijoina, jotka tanssivat, ja vain tanssivat, liitelevät, läpi elämän ja intohimon. Kun taas natsit saksalaiset aloittavat säästämisen jo nuorena. Joten heillä on vanhemmiten hyvät säästöt tai mahdollisuus elää mukavasti eläkkeillä tai eläkeläisillä. Kun taas espanjalaiset eläkeläiset kerjäävät kaduilla...
Näin tämän vapaalipulla, josta kiitän ja kumarran. Katson tämän ehkä toistekkin.
Tavallisuuden aaveen lipuileva levätyyli kuin vedenalainen rauhallisuus on vielä kesken, koska nautin siitä pisaran tai hedelmälohkon kerrallaan.
Kati Tervon Iltalaulaja on romaani taiteilija Ellen Thesleffistä. Hugo Simbergin Tanssi sillalla, 1899, maalauksen aihe toistuu niin Arja Kärkkäisen 2-kanavaisella videolla Kehä Taidehallin Nuoret 2019 näyttelyssä kuin myös Kati Tervon Iltalaulajan painajaisessa. Kun hain Simbergin kuvaa niin yläkerran yökerhossa alettiin soittaa luurankopolskaa.
Kärkkäisen Kehä on myös juhannusaattoa, niin kuin Shakespearen näytelmässä Kesäyön uni, Kesäyön unelma. Ja ehkä myös Strindbergin Fröken Julien juhannusaatto - jolloin mitä tahansa on mahdollista. Iltalaulajassa vietetään myös juhannusta Casa Biancassa ja kylillä.
Kirjan tai kahden lukeminen heijastuu myös näyttelyihin joissa olen, näytelmiin ja musiikkiin. 27.-28.05.2019 yöllä kun yökerhosta kuului jumputus, niin luin Iltalaulajan.
