suomeksi vuonna 1991 julkaistu kirja Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia ( toimittaneet Tim Underwood ja Chuck Miller ), jossa messevä, tuhottomasti myynyt kauhukirjailija Stephen King kertoo mm. teostensa lasten yliluonnollisista kyvyistä.
Tai miksi hän on usein valinnut kirjansa päähenkilöksi, peiliksi, harvinaisia kykyjä omistavan joko viattoman lapsen ( Tulisilmä, Hohto ) tai epävarman tytön, toisenlaisen nuoren ( Carrie ).
Miksi lapset ovat herkempiä?? Tästä puhuttiin myös elokuvassa Panin labyrintti, jonka ruokasalikohtaus oli kuin suoraan Marilyn Mansonin videolta tai painajaisistani! Ja yleisistä peikkotarinoista...
maanantai 17. helmikuuta 2020
Kannibaalit. Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 )
Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua.
Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?
Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.
Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.
Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.
Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten!
Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!
Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko.
Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi…
Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa.
Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä. Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.
Thanatos ja Eros ovat jatkuvasti läsnä pariskunnan puuhissa – tavallaanhan he viettävät kuherruskuukautta. Mutta nainen vaistoaa, että jotain on huonosti. Mies taas pelkää, että nainen alkaa käyttäytyä kuten vaimonsa!
Naisen vaistotessa vaaraa pikku hiljaa vauhkoontuen olemme samassa kuin sopivasti vuodelta 1966 olevassa filmissä Dracula - pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness, 1966) , jossa kaksi brittiläistä avioparia reippailee Karpaateilla viktoriaanisena aikana. Joukon narisija valittaa kaikesta – ulkomailla ei ole mikään niin kuin kotona, mikään ei toimi, vali vali…. Tämä puritaaninen nutturapää haluaa aina nukkumaan aikaisin ja kieltäisi kanssamatkustajaltaan ilon tarjota kierroksia tavernan muille asiakkaille. Hän ei missään nimessä halua lomasuunnitelmaan mitään muutoksia. Kun joukko pakostakin joutuu yöpymään paikalliseen kolkkoon, siis kodikkaaseen linnaan ( jota ei ole edes kartalla ), jossa naisen ahdistus ja kauhu kovenee. Koska hän tietää, ettei kukaan heistä näe aamua. Muut matkustajat eivät kuitenkaan heivaa häntä rotkoon, vaan eivät ota todesta hänen höpötyksiään. Mutta miksi juuri narttu – tarkoitan tietenkin naaraspuolista koiraa – on parempi talonvahti…
Kannibaalit by Guy N. Smith
My rating: 4 of 5 stars
Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua.
Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?
Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa
Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.
Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.
Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.
Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten! Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!
Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko. Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi… Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa. Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä.
Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.
View all my reviews
Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.
Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.
Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.
Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten!
Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!
Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko.
Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi…
Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa.
Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä. Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.
Thanatos ja Eros ovat jatkuvasti läsnä pariskunnan puuhissa – tavallaanhan he viettävät kuherruskuukautta. Mutta nainen vaistoaa, että jotain on huonosti. Mies taas pelkää, että nainen alkaa käyttäytyä kuten vaimonsa!
Naisen vaistotessa vaaraa pikku hiljaa vauhkoontuen olemme samassa kuin sopivasti vuodelta 1966 olevassa filmissä Dracula - pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness, 1966) , jossa kaksi brittiläistä avioparia reippailee Karpaateilla viktoriaanisena aikana. Joukon narisija valittaa kaikesta – ulkomailla ei ole mikään niin kuin kotona, mikään ei toimi, vali vali…. Tämä puritaaninen nutturapää haluaa aina nukkumaan aikaisin ja kieltäisi kanssamatkustajaltaan ilon tarjota kierroksia tavernan muille asiakkaille. Hän ei missään nimessä halua lomasuunnitelmaan mitään muutoksia. Kun joukko pakostakin joutuu yöpymään paikalliseen kolkkoon, siis kodikkaaseen linnaan ( jota ei ole edes kartalla ), jossa naisen ahdistus ja kauhu kovenee. Koska hän tietää, ettei kukaan heistä näe aamua. Muut matkustajat eivät kuitenkaan heivaa häntä rotkoon, vaan eivät ota todesta hänen höpötyksiään. Mutta miksi juuri narttu – tarkoitan tietenkin naaraspuolista koiraa – on parempi talonvahti…
Kannibaalit by Guy N. SmithMy rating: 4 of 5 stars
Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua.
Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?
Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa
Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.
Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.
Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.
Kannibaalit -romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten! Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!
Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko. Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi… Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa. Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä.
Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.
View all my reviews
John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa
Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3
John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos,
1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa, ei paha, tämä suomennettu
pokkari on aikanakin vuodelta 1989.
Mikä siinä on, että turvalliselle syrjäseudulle matkatessaan valitsee lukemistokseen tulevaisuuden kauhuja? Onko se rentoutumista? Toisenlaista, omanlaista, kuin huvipuiston laitteet jossa maksullinen kirkuminen & kierros kestää tietyn verran?
Käenpojat teoksessa inho ja hellyys sisältyvät yhteen raskauden pelkotiloissa. Kuin silloin, kun mökin keittiön kuivakaapin avatessani löysin tyhjästä, suurentavasta lasista luultavasti tehdystä purkista kerällään jatkuvasti vain nukkuvan pörröisen ötökän.
Miten kaikki naiset voivat olla raskaana yhtä aika? Miten he toimivat tulevaisuudessa? Mitä valintoja he tekevät? Mitä he voivat tehdä? Millainen eliömuoto siellä vatsassa kasvaa? Pitääkö hirviölle olla emo?
Selkeämmin asiaan paneutuu luultavasti elokuva I Married a Monster from Outer Space vuodelta 1958, josta ei traileriakaan tarvitse selvittämään pohdintaan, millainen juoni tässä on… Vuonna 1957, eli sopivasti paranoia-aikana ilmestynyt Käenpojat kuitenkin erosi valtavirtaexploitaatiosta.
Niin, 1950-luvun romaaneissa pääsimme nihilismissä traumaattisina jo pitemmälle: Fahrenheit 451, Kärpästen herra, Sieppari ruispellossa, Lahjakas herra Ripley, Nisti, Lolita, Peltirumpu ja tietysti Alaston Lounas ja Psyko, jotka lopettivat 1950-luvun.
Wyndham kertoo jotenkin liian vähän, ei nuivasti, muttei hän hehkuttele lainkaan eikä proustaile, anteeksi pröystäile. Sanansa hän pujottaa nokkeliin ilmaisuihin sopivien välimatkojen päähän - muttei onneksi lippalakki päässä eikä räkä valuen.
Wyndhamin rauhallinen tyyli luo enemmän pelkoa kuin aikalaisensa mahtipontiset 50-luvun b-, kauhu- ja tieteiselokuvien trailereissa kynsityn verenpunaiset, tai valuvan, fosforisen vihreät kirkuvat, yltiöpäiset ja mielikuvitukselliset otsikot mustien helvettien syvyyksistä ja pahojen atomiajan tiedeihmisiltä! The Breathless Suspense! The Horror that makes your hair stand on end! It´s unbelieable! It´s true! Daring and true expose of a hush-hush subject! Horrific ans all new! Se tuli ulkoavaruudesta! Tuhotakseen ihmiskunnan!
Mutta osattiin sitä myös brittein saarilla, ja rakastamassani Hammer yhtiössä: The new experience in horror! A new dimesion of suspense!
Käenpojat teoksen filmatisoinnit: Village of the Damned ( 1960 ), Children of the Damned ( 1963 ) ja Village of the Damned ( 1995 ) – sekä tietysti Simpsonit –sarjassa aihetta on parodioitu. Ja kyläyhteisö kokoontuu – onhan hätätila.
Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3
Mikä siinä on, että turvalliselle syrjäseudulle matkatessaan valitsee lukemistokseen tulevaisuuden kauhuja? Onko se rentoutumista? Toisenlaista, omanlaista, kuin huvipuiston laitteet jossa maksullinen kirkuminen & kierros kestää tietyn verran?
Käenpojat teoksessa inho ja hellyys sisältyvät yhteen raskauden pelkotiloissa. Kuin silloin, kun mökin keittiön kuivakaapin avatessani löysin tyhjästä, suurentavasta lasista luultavasti tehdystä purkista kerällään jatkuvasti vain nukkuvan pörröisen ötökän.
Miten kaikki naiset voivat olla raskaana yhtä aika? Miten he toimivat tulevaisuudessa? Mitä valintoja he tekevät? Mitä he voivat tehdä? Millainen eliömuoto siellä vatsassa kasvaa? Pitääkö hirviölle olla emo?
Selkeämmin asiaan paneutuu luultavasti elokuva I Married a Monster from Outer Space vuodelta 1958, josta ei traileriakaan tarvitse selvittämään pohdintaan, millainen juoni tässä on… Vuonna 1957, eli sopivasti paranoia-aikana ilmestynyt Käenpojat kuitenkin erosi valtavirtaexploitaatiosta.
Niin, 1950-luvun romaaneissa pääsimme nihilismissä traumaattisina jo pitemmälle: Fahrenheit 451, Kärpästen herra, Sieppari ruispellossa, Lahjakas herra Ripley, Nisti, Lolita, Peltirumpu ja tietysti Alaston Lounas ja Psyko, jotka lopettivat 1950-luvun.
Wyndham kertoo jotenkin liian vähän, ei nuivasti, muttei hän hehkuttele lainkaan eikä proustaile, anteeksi pröystäile. Sanansa hän pujottaa nokkeliin ilmaisuihin sopivien välimatkojen päähän - muttei onneksi lippalakki päässä eikä räkä valuen.
Wyndhamin rauhallinen tyyli luo enemmän pelkoa kuin aikalaisensa mahtipontiset 50-luvun b-, kauhu- ja tieteiselokuvien trailereissa kynsityn verenpunaiset, tai valuvan, fosforisen vihreät kirkuvat, yltiöpäiset ja mielikuvitukselliset otsikot mustien helvettien syvyyksistä ja pahojen atomiajan tiedeihmisiltä! The Breathless Suspense! The Horror that makes your hair stand on end! It´s unbelieable! It´s true! Daring and true expose of a hush-hush subject! Horrific ans all new! Se tuli ulkoavaruudesta! Tuhotakseen ihmiskunnan!
Mutta osattiin sitä myös brittein saarilla, ja rakastamassani Hammer yhtiössä: The new experience in horror! A new dimesion of suspense!
Käenpojat teoksen filmatisoinnit: Village of the Damned ( 1960 ), Children of the Damned ( 1963 ) ja Village of the Damned ( 1995 ) – sekä tietysti Simpsonit –sarjassa aihetta on parodioitu. Ja kyläyhteisö kokoontuu – onhan hätätila.
Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3
Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki ( 1988 ) ja Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 )
Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki ( 1988 ) ja Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ).
Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??
Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.
Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??
Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.
Voi Anni, minkä teit,eli kriitikko ei ymmärtänyt Rosa Liksomin teosta Roskaa ( 1991 )
Muistan,
kuinka luin pohjoisessa paikallista arvostelua otsikolla muistaakseni
jotensakin näin Voi Anni, minkä teit, ja kyseessä oli Rosa Liksomin teos Roskaa
( 1991 ) . Pohjoisen pysähtynyttä, ja hyvin syönyttä
kulttuuritoitotusta siis "arvostelua" suorastaan nolotti lukea, miten
voi olla, että sarjakuvakirja on heille liian modernia!
Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??
Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.
Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??
Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.
Kiasman näyttelykirja Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998
Palaammeko maalle?
Katselen Kiasman näyttelykirjaa Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998.
Teoksessa on mukana valokuvien lisäksi ainakin suosikkini Sirpa Alalääkkölän maalauksia, Aki Kaurismäen elokuvien stillkuvia, anarkiaa & poptaidetta, Eija-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatiota, ja mukana on mm Mieskuoro Huutajat.
Teoksessa on mukana valokuvien lisäksi ainakin suosikkini Sirpa Alalääkkölän maalauksia, Aki Kaurismäen elokuvien stillkuvia, anarkiaa & poptaidetta, Eija-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatiota, ja mukana on mm Mieskuoro Huutajat.
Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999)
Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään....
Purppuravirrat by Jean-Christophe Grangé
Luin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään....
View all my reviews
Purppuravirrat by Jean-Christophe GrangéLuin teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään....
View all my reviews
kuumassa kirjakaupassa vierailleen kiinnostavan portugalilaisen kommunistisen ateistin José Saramagon omistuskirjoitetun teoksen Toinen minä
Apropå – aloitin juuri impivaarassamme kuumassa kirjakaupassa
vierailleen kiinnostavan portugalilaisen kommunistisen ateistin José
Saramagon omistuskirjoitetun teoksen Toinen minä, jossa repsakka
päähenkilö elää toivottoman vanhan aikaisena kaiken maailman uusien
keksintöjen edessä – hän alkaa juuri koota videoteekkiä kiinnostavista
tai klassikkofilmeistä, vaikka meidän pitäisi jo olla DVD- tai missä lie
teräväpiirtoajassa… joka tuottaa ja tuottaa ja tuottaa jatkuvasti
kehittyvää tekniikkaa ilman sisältöä…
kauhuromantikko Dorothy Eden julkaisi vuonna 1964 romaanin Bella
Dorothy Eden niminen kauhuromantikko julkaisin vuonna 1964 teoksen Bella, jossa niin ikään kaksi sisarusta, tumma ja vaalea, tuliluontoinen ja ujo seikkailevat viktoriaanisessa Lontoossa häväistysjuttujen ja mm. Ravenscroftin linnanherran kanssa… Teos julkaistiin impivaarassa metkassa Otavan Salamanteri sarjassa ainakin vuonna 1981 ( kolmas painos, pokkari ).
Linnaisten kartanon viheriä kamari pokkarina
Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård
ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).
Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari.
Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!
Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].
Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.
Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ].
SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975.
Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.
Linnaisten kartanon viheriä kamari by Zacharias Topelius
My rating: 4 of 5 stars
Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).
Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari.
Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!
Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].
Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.
Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ].
SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975.
Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.
View all my reviews
Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari.
Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!
Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].
Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.
Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ].
SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975.
Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.
Linnaisten kartanon viheriä kamari by Zacharias TopeliusMy rating: 4 of 5 stars
Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).
Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari.
Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!
Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].
Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.
Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ].
SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975.
Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.
View all my reviews
lauantai 15. helmikuuta 2020
Orvokki Annalan historiallinen romaani Lallinkartanon Kerttu ( WSOY 2004 )
Orvokki Annalan historiallinen romaani Lallinkartanon Kerttu ( WSOY 2004 ) kertoo Kertusta jonka könsikäs Lalli hurmasi ja nai, ja toi köyhään pirttiinsä Köyliöön jalkavaimoksi. Hm. Kerttu oli alun perin Gertrud von Dieskau, ritarintytär Saksasta. En voi olla maistamatta höyryävää soppaa joka näistä tragedian aineksista on tehty. Voi olla, että syön koko kattilan....
Tapaus kiehtoo minua, tietenkin, olihan se ainoa suomalainen ei.
Kaikki muut suomalaiset tuhottiin. Heille ommeltiin marionetin nauhat, läpinäkyvät.
Tuuli oli tuonut ulkopäivälehden. Siinä väitettiin, ettei Lallia ollut olemassakaan! Katsahdin kantta, oliko päivämäärä 1.4.
Ei ollut.
Jos kyse ei ole aprillipilasta, niin sitten se on historian vääristelystä. Mitä ne vielä keksivät.
Tapaus kiehtoo minua, tietenkin, olihan se ainoa suomalainen ei.
Kaikki muut suomalaiset tuhottiin. Heille ommeltiin marionetin nauhat, läpinäkyvät.
Tuuli oli tuonut ulkopäivälehden. Siinä väitettiin, ettei Lallia ollut olemassakaan! Katsahdin kantta, oliko päivämäärä 1.4.
Ei ollut.
Jos kyse ei ole aprillipilasta, niin sitten se on historian vääristelystä. Mitä ne vielä keksivät.
sunnuntai 2. helmikuuta 2020
Charlotte Brontën ihastuttava klassikko Kotiopettajattaren romaani
Charlotte Brontën ihastuttava klassikko Kotiopettajattaren
romaani (1847; suomennettu vuosina: 1919 Tyyni Haapanen-Tallgren, ja
1985 / Kaarina Ruohtula) onkin sitten ollut kuumaa kamaa divareissa.
Mikäs siinä. Hassua kyllä – ostaessani kassillisen, siis kymmeniä
poistokirjoja, poimin mukaani myös vanhan painoksen Brontën teoksesta
Syrjästäkatsojan tarina ( Villette, 1853; suomennettu vuonna 1966 /
Tyyni Haapanen). Kirja tuli maksamaan noin kolme senttiä.
Carol Shields: Jane Austen
Tällä välin voin suositella elämänkertaa Carol Shields: Jane Austen (Jane Austen), Ajatus Kirjat 2006, suomentanut Maria Lyytinen. Hirveintä mitä kirjailijalle voi tehdä, on viedä tältä kirjoituspöytä – nykyään samaa merkitsisi työrauhan vieminen. Se merkitsee samaa kuin sormen katkaiseminen pianoa soittavalta naiselta teoksessa Piano. Act less..
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa / Northanger Abbey. Kansitaidetta
Neito vanhassa tornissa ol kauhuromantiikan pastissiin tehty, genreä kritisoiva, t kohottava, riipuen lukutavasta. Musta se on puhdistava, kuumottava hurraahuuto nuoren naisen mielikuvitukselle, fantasioille ja omalle tilalle, omille kirjoille, omalle kylvylle, omille unelmille.
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa Kirjasampo alkup. Northanger Abbey..
wikissä
Goottiromaanit: parodiat jo aikanaan -1818-:
- Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, 1953, 1999. ( alkup. Northanger Abbey, 1817)
Ja nyt vallan muualle. Stephen Kingin Piina ja Jane Austenin Neito vanhassa tornissa. Kuink vaarallista kiihdyttävän ja kauhuromanttisen kirjan lukeminen on. Tämähän tarkoitti, että naisten seksuaalifantasiat ovat jonkin patriarkaatin mielestä vaarallisia. Mitä kun ne kielletään
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa Kirjasampo alkup. Northanger Abbey..
wikissä
Goottiromaanit: parodiat jo aikanaan -1818-:
- Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, 1953, 1999. ( alkup. Northanger Abbey, 1817)
Ja nyt vallan muualle. Stephen Kingin Piina ja Jane Austenin Neito vanhassa tornissa. Kuink vaarallista kiihdyttävän ja kauhuromanttisen kirjan lukeminen on. Tämähän tarkoitti, että naisten seksuaalifantasiat ovat jonkin patriarkaatin mielestä vaarallisia. Mitä kun ne kielletään
Uusia #kirjastopoistokirjoja #Äänikirjoja Neito vanhassa linnassa on lempikirjojani joka suitsuttaa tämän puolesta: nuorella naisella on mielikuvitus ja seksuaalifantasiat, ja tietty #kauhuromanttinen #goottilainen viite ja kehys. Helene kirjana on vanhemmilla, mulla vain tää 💿 pic.twitter.com/ppP8ss0MqP— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) October 24, 2019
#JaneAusten: #NeitoVanhassaLinnassa 1953 painos #kirjaploki: #NorthangerAbbey elokuvaa ei myöskään näytetä Orionissa pic.twitter.com/6IzZPOnXgR
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 4, 2017
Linna-sarja ja muu romanttinen lukemisto, viihdekirjallisuus 1970-ja 1980-luvuilta
Onko tämä nyt kirjallisuutta? Ha haa! Kyllä on. On kirjallisuutta, joka merkitsee sen kirjoittajalle paljon, siis elämää, ja kirjallisuutta, joita ihminen haluaa lukea.Mitä romanttista hömppää, eskapismia luki syrjäseutujen Pohjoisen naiset aikana ennen internetiä, ja mahdollisia kirjakerhojakin.
Linna-sarjan tämän v. 1973 teoksen nimi Tatuoitu vaakuna tietystikin kiinnostaa, ja kuvassakin on joku yhteys Neljään muskettisoturiin - ja siihen yhteen petolliseen naiseen. Blyymit ovat komeita niin kuin nykyään burleskissa.
Löysin näitä, tai vastaavia vanhan talon ullakolta, ja ajattelin naisia, jotka ovat lukeneet näitä. Ottaneet aikaa itselleen. Oman tilan. Viileällä ullakolla vanhojen kahvipannujen ja hetekoiden keskellä. Tai ulkona keinussa kerran.
Sen sijaan lääkärisarjoja en siedä, aivan hirveätä sössötystä ja sössimistä - paitsi Nurse Jackie (aivan hillitön sarja, ja vihdoinkin kiinnostavia haastavia päärooleja naisille), House (varsinainen arvauskeskus) ja Monroe (erinomainen musiikki, mm Nick Cave).
Morfiini surmaa, tohtori Frank
Eino Railo: Kuin uni ja varjo
Eino Railo Kuin uni ja varjo
KUIN UNI JA VARJO | Kansallinen audiovisuaalinen arkisto
Railo, Eino | Kirjasampo.fi - kirjallisuuden kotisivu
KUIN UNI JA VARJO | Kansallinen audiovisuaalinen arkisto
Railo, Eino | Kirjasampo.fi - kirjallisuuden kotisivu
Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon, kirjallisuuden historiaa, kotimaisten kirjailijoiden elämänkertaa
Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon, kirjallisuuden historiaa, kotimaisten kirjailijoiden elämänkertaa, 0,20€, kirjastosta.
Goottipoikien goottipoika, kalpea poika, runoilija Uuno Kailas. Minun kotini on avoinna myös vanhoille, unohdetuille ja hylätyille kirjoille....
Uuno Kailas: Talo runo, Päivi Alasalmi: Vainola
Uuno Kailas on suosikki goottipoikiani kotomaisessa runoudessa.
Uuno Kailas: Talo runo, Päivi Alasalmi: Vainola. Vainolasta olen kirjoittanut jo täällä verkossa niin paljon. Lisään tähän myöh.
Uuno Kailas: Talo runo wikiaineistossa
Uuno Kailas:Yksin Runosto linkissä
Mia Hirvelä: NARRINA GOOTTILAISLINNASSA. Lajiparodia Päivi Alasalmen postmodernistisessa romaanissa Vainola linkissä PDF
Uuno Kailas: Talo runo wikiaineistossa
Uuno Kailas:Yksin Runosto linkissä
Mia Hirvelä: NARRINA GOOTTILAISLINNASSA. Lajiparodia Päivi Alasalmen postmodernistisessa romaanissa Vainola linkissä PDF
Alanen, Antti och Asko: Musta peili. Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin
Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin... Tämä on eräs lempikirjoistani, ja kulkenut mukana 80-luvulta lähtien. Kauhuelokuvissa on jotain.... Kauhu on niin upea ja provosoiva väylä tutkia.. Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Suomen elokuva-arkisto A6. S. 192–249: Filmografia: 800 tärkeintä teosta. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto: Valtion painatuskeskus, 1985. ISBN 951-859-914-9.
Antti Alanen, Asko Alanen: Musta peili
Kotoisa muumio... Lukiessani Anna-Maila Ylimaulan romaania Viiriäinen sarkofagilla
Kotoisa muumio...
Lukiessani Anna-Maila Ylimaulan romaania Viiriäinen sarkofagilla (WSOY 1998) pomppaan tuoliltani: yht´äkkiä kirjailija kirjoittaa Kemin vanhan kivikirkon kirkkoherra Rungiuksesta, jonka muumioitunutta ruumista siellä yhä pidetään lattialankkujen alla. Aiemmin, eläessään tämä herra sanoi:
jos minun sanani on totta, en koskaan mätäne.
Rungius on vanha tuttu - muumiovalokuvieni ja -juttujen osalta, ei aivan henkilökohtaisesti. Onhan hän ollut muumiona jo muutama sata vuotta. Tuntuu hauskalta ja samalta hirveältä lukea lapsuudesta tuttuja suullisia maagisia tarinoita painetuista lähteistä ja eritoten kaunokirjallisista teoksista. Tai mikä yksinoikeus minulla paikalliseen makaaberiin olisi? Paikalliset pelottavat tarinat ovat kiehtoneesti jääneet mieleen koska ne ovat olleet aina totta. Mutta netistä en löydä pätkääkään kirkkoherra Rungiuksesta, sen sijaan kirkkoherrojen xx kertoo useammat sivut.
Rungius on vanha tuttu - muumiovalokuvieni ja -juttujen osalta, ei aivan henkilökohtaisesti. Onhan hän ollut muumiona jo muutama sata vuotta. Tuntuu hauskalta ja samalta hirveältä lukea lapsuudesta tuttuja suullisia maagisia tarinoita painetuista lähteistä ja eritoten kaunokirjallisista teoksista. Tai mikä yksinoikeus minulla paikalliseen makaaberiin olisi? Paikalliset pelottavat tarinat ovat kiehtoneesti jääneet mieleen koska ne ovat olleet aina totta. Mutta netistä en löydä pätkääkään kirkkoherra Rungiuksesta, sen sijaan kirkkoherrojen xx kertoo useammat sivut.
Kati Kovács julkaisi riemukkaan albuminsa Miestennielijäksi sirkukseen vuonna 2003
Kati Kovács julkaisi riemukkaan albuminsa Miestennielijäksi sirkukseen vuonna 2003 (Arktinen banaani). Se on kokoelma sarjakuvista joista osa on kirjoitettu ja maalattu vuosina 1993-2002, osa töistä on ennen julkaistu antologioissa ja lehdissä, ja osa on ennen julkaisematonta. Nam nam.
Töitään Kovács kutsuu sarjakuvanovelleiksi. Vuonna 1994 tehty Makkaramies tuo mieleen Reyesin mehevän Lihanleikkaajan. Niin-pä, naiset haluavat raavasta miestä. Mutta kun näissä teoksissa Miestennielijässä ja Lihanleikkaajassa lihakaupan konkreettisuus tai edes sen haju ovat sankarittariamme kiihottavia tai kiinnostavia.
Se on seksuaalinen kimppu jossa mies ja nainen - salaisessa suhteessa - kohtaavat toisensa tasavertaisina, niin Peter Greenaway käytti Kokki, vaimo, varas, rakastaja elokuvassaan kylmähuonetta roikkuvine mätänevine raatoineen raa´an sadismin kidutuskammiona, jonne salarakastavaiset heitettiin "jäähtymään".
Päivi Alasalmen Ystävä sä naisien romaanissa puolestaan hihhuli-saarnaja haisee raa´alta jauhelihalta pikaisen rakastelun jälkeen, ja päähenkilö epäilee onko hän läpeensä paha, siis mätä.
Kovácsin sarjakuvissa rakkaus saattaa muuttua groteskiksi, ja se on hyvin tuttua - kuinka hirviöksi mies paljastuukaan.. Hän maalaa meidän alitajunnastamme ja yhteisestä muististamme pelkoja, kuinka perhoset liikkuvat vatsassa, ja vapautuneina lähtevät lentoon - mutta sitten palaavat takaisin. Kuinka joku hirvittävä, surrealistinen tai absurdi piirre miehen vartalossa, teoissa ja / tai käytöksessä saa aikaan kylmiä väreitä koska tunnistamme tuon yliampuvan symbolin.
Välillä tuntuu, että Katin minäkertoja ennen pitkää törmää sellaiseen räätäliin kuin Ed Gein joka oikeassa elämässä rapakon takaisella syrjäseudulla murhaamiensa naisten nahkaa uusiokäytti mm lampunvarjostimena. Samaa mm natsit ovat tehneet juutalaisten ihosta. Geinin tapauksesta sai Bloch kimmokkeen kirjoittaa Psykon jonka Hitchcock filmasi. Mutta Miestennielijä ei jää sormi suuhun, vaan toimii.
Kun hän ystävättärensä kanssa tapaa kaksi kuumaa Gustavo -nimistä argentiinalaista latin-loveria vuonna 1997 valmistuneessa tarinassa, niin seksin melskeissä toinen Gustavoista katoaakin sankarittaremme ystävättären vaginaan [koska mies on siellä "käymässä mammansa luona"] kuin Pedro Almodóvarin tulevassa elokuvassa!
Töitään Kovács kutsuu sarjakuvanovelleiksi. Vuonna 1994 tehty Makkaramies tuo mieleen Reyesin mehevän Lihanleikkaajan. Niin-pä, naiset haluavat raavasta miestä. Mutta kun näissä teoksissa Miestennielijässä ja Lihanleikkaajassa lihakaupan konkreettisuus tai edes sen haju ovat sankarittariamme kiihottavia tai kiinnostavia.
Se on seksuaalinen kimppu jossa mies ja nainen - salaisessa suhteessa - kohtaavat toisensa tasavertaisina, niin Peter Greenaway käytti Kokki, vaimo, varas, rakastaja elokuvassaan kylmähuonetta roikkuvine mätänevine raatoineen raa´an sadismin kidutuskammiona, jonne salarakastavaiset heitettiin "jäähtymään".
Päivi Alasalmen Ystävä sä naisien romaanissa puolestaan hihhuli-saarnaja haisee raa´alta jauhelihalta pikaisen rakastelun jälkeen, ja päähenkilö epäilee onko hän läpeensä paha, siis mätä.
Kovácsin sarjakuvissa rakkaus saattaa muuttua groteskiksi, ja se on hyvin tuttua - kuinka hirviöksi mies paljastuukaan.. Hän maalaa meidän alitajunnastamme ja yhteisestä muististamme pelkoja, kuinka perhoset liikkuvat vatsassa, ja vapautuneina lähtevät lentoon - mutta sitten palaavat takaisin. Kuinka joku hirvittävä, surrealistinen tai absurdi piirre miehen vartalossa, teoissa ja / tai käytöksessä saa aikaan kylmiä väreitä koska tunnistamme tuon yliampuvan symbolin.
Välillä tuntuu, että Katin minäkertoja ennen pitkää törmää sellaiseen räätäliin kuin Ed Gein joka oikeassa elämässä rapakon takaisella syrjäseudulla murhaamiensa naisten nahkaa uusiokäytti mm lampunvarjostimena. Samaa mm natsit ovat tehneet juutalaisten ihosta. Geinin tapauksesta sai Bloch kimmokkeen kirjoittaa Psykon jonka Hitchcock filmasi. Mutta Miestennielijä ei jää sormi suuhun, vaan toimii.
Kun hän ystävättärensä kanssa tapaa kaksi kuumaa Gustavo -nimistä argentiinalaista latin-loveria vuonna 1997 valmistuneessa tarinassa, niin seksin melskeissä toinen Gustavoista katoaakin sankarittaremme ystävättären vaginaan [koska mies on siellä "käymässä mammansa luona"] kuin Pedro Almodóvarin tulevassa elokuvassa!
Jos maalle haluat mennä sä nyt niin takuulla.. Päivi Alasalmen viides romaani Metsäläiset
Jos maalle haluat mennä sä nyt niin takuulla..
Päivi Alasalmen viides romaani Metsäläiset ilmestyi uuden vuosituhannen koitettua, napakasti vuonna 2000. Paljon se sisälsikin ajan ilmiöitä - vaakakupissa killuivat oikeat, "pehmeät" arvot.Susipari Salla ja Ilkka - kuten ennen vanhaan sanottiin yhdessä asuvasta heteromiehestä ja heteronaisesta jotka eivät olleet laillistaneet parisuhdettaan maistraatissa, olivat näin ollen siis naimattomia, eivätkä ajelehtineet avioliiton karikkoisessa satamassa ennen muinoin ja vieläkin vanhanaikaisten ts. ahdasmielisten mielestä elivät synnissä. Itse asiassa he ovat naimisissa mutta Alasalmi kuvaa miten pikkupaikkakunnalla juorut leviävät, eikä niiden tarvitse koskaan kohdata totuutta. Kirjan takakannessa heidät esitellään yhteen niputettuna lyhyesti käsitteellä " vihreä nuoripari". Mitä vihreätä he tekevät?
No muuttavat unelmansa todeksi ja muuttavat syrjäseudulle, sopivasti tyhjentyneelle kansakoululle jonka useassa huoneessa on vihdoinkin aikaa, tilaa ja inspiraatiota harrastaa mm käsitöitä jotka tuntuivat kadonneen kaikkialta, sekä tehdä oikeata työtä etätyönä.
Kova remontti on tosin tehtävä ensin, ja tutustuva kyyräileviin naapureihin. Sielläkään maaseudulla paikallisväestö arvostelee vihreitä arvoja ja kaupunkilaisuutta. Arvot törmäävät. Mutta mikä tästä tekee gotiikan helmiä? Alasalmi on luotettava ihmisen pimeän puolen kaukoluotaaja, ja groteskin tekstin kirjailija. Jokainen luku alkaa goottilaisin vanhan ajan fontein painetuin ahdistavin ankaria, ja totisista totisin nuhtelevia kansan "viisauksia" joita ennen kirjailtiin seinätauluihin ja tyynyliinoihin. Ja laitettiin näkösälle. Nämä " neuvot " kehottivat tai oikeastaan rehellisesti sanottuna pakottivat sekä talossa asujan että kyläilijän huomaamaan, mitä arvoja täällä pidetään arvossa. Se kertoo täysin ilottomasta, ahdistavasta elämästä, aivan kuin kukaan ei unelmoisi ja toteuttaisi unelmiaan. Kaikki pitää olla synkkää, ja kaikesta pitää saada rankaisu.
Huvittavaa kyllä syrjäseutujen elämä ei ole tietenkään niin idylliä ja hygieenistä, ei lakia noudattavaa eikä suinkaan tasa-arvoista eikä missään nimessä nuhteetonta ollut: väkivalta, pedofiilit, mielisairaudet, piikojen pakotus prostituutioon, lehtolapset ja lattian alle haudatut ei-toivotut äpärät - heistä kaikista vaiettiin. Vaikka kuinka kirjailtiin seinille kaiken kansan luettavaksi ja veisattavaksi taikauskoisia lauseita suojelevista enkeleistä niin silti mies roiski siemeniä minne tahansa pääsikin aitasta aittaan konttaamalla. Minua oksetti.
Katson kirjan kantta: siinä on maalaus, jossa ei verenpunainen vaan punamullan värinen naismetsästäjä kantaa jousta. Hän on Astuvansalmen kuuluisasta kalliomaalauksesta, ja tuon naisen varjo jatkaa matkaa kirjan kannessa miltei reunojen yli paisuneena. Näen selkeän kaaren, en pelkästään jousen, metsästysvälineen kaarta, vaan myös sateenkaaren, ja symbolisen kaaren naisen elämästä, alkaen vahvoista esiäideistämme jatkuen tähän päivään. Se on kuin haaste - ei emme halua ketjun katkeavan. Vai joko se yksi sukupolvi - tai sukupuoli - sitten katkesi?? Alasalmi ei epäile iskeä hermoon, antaa mädän pärskyä ja kaivertaa suomalaista sielua moralla, ja viskoo jälkeiset pirtinpöydälle. Hän ei siis lakaise maton alle. En ole koskaan sietänyt Tuulenviemää elokuvan "miehiä." Mutta se talo!
= > Helen Taylor: Tuulen viemät, Vastapaino 1992. Taylor on Amerikan kirjallisuuden vanhempi lehtori. Tässä kirjassa perehdytään syvemmin aiheeseen joka on liian heppoisasti määritelty kravatti-miesten lukemattomilta tahoilta kevyemmäksi kuin onkaan..
Päivi Alasalmi on lempparikirjailijoitani. Vuonna 1988 suunnilleen hän vieraili Oriveden Opistolla, Saanan jälkeen, ja kertoi mitä oli olla kirjailija. Positiivisen kustannusratkaisun siis -sopimuksen jälkeen hän vastasi puhelimeen: Hemingwayllä. Kirjassa on ihana kansi: Astuvansalmen ensimmäinen feministi. Olemme hienosti milleniumin äärellä: luova nuoripari haluaa muuttaa takaisin luontoon ja Impivaaraan: hylättyyn kansakouluun jossa on tilaa tehdä kaikkia ihania asioita! Päivi Alasalmi: Metsäläiset:
Andreas Alarieston Lapinkuvat - pohjoisen taiteen verenkarvas laji: Groteski gotiikka
Lempparitaiteilijani 70-luvulta, tämä vanhempi heebo Andreas Alariesto on hyvin paljon vaikuttanut pohjoisen painajaisiin ja psyykkeeseen;
kuinka pelottavalta ns. yliluonnollinen okkultistinen pelko tuntuu, kun piru ilmestyy, vääjäämättä, ja hyvin pelottavaa on myös arjen kauhu ja äärimmäiset tilanteet eli kannibalismi - varsinkin kun ne on maalattu ns. naivistisella tavalla. Taiteilijan itsensä muistan lupsakkaana maahisena. Alariesto, Andreas Artturi (1900 – 89), taidemaalari.
Kuvakirjassaan andreas alarieston lapinkuvat, WSOY 1976 Andreas Alariesto kirjoittaa:
" Olen tehnyt nämä kuvat, koska nykyinen ja tuleva sukupolvi ei tosiasiassa tietä mittään menneisyydestä eikä esi-isien elämästä. Ja minunkin pensselini heittää kohta heilumasta."
Tyly lause, täyttä totta.
"Ja kuvansa tämä itseoppinut taiteilija on tehnyt pääasiallisesti eläkevuosinaan." lukee takakannessa. ¨
Kirja julkaistu melkein samana vuonna kun ensimmäinen suomalainen punk-single levytettiin eli Briardin I Really Hate Ya.
Alariesto syntyi Sodankylän pitäjässä, Rieston kylässä, missäpä muuallakaan.
" Kadotettu tulee tärkeäksi, hävinnyt alkaa elää." Ja mitä tärkeintä:
" Sompion viimeinen kuuluisa noita Polvari-Jaako on Andreaksen isoisän veli ja itse isoisäkin Rieston Mikko *näki piruja*, paranteli ihmisiä."
Hengenheimolaisia löytyy vuosituhannen vaihteen [joidenkin tahojen määrittelemänä] floppielokuvasta Erämaa syö miestä, joka minulle on kyllä varsin maistuva elokuva, jos näin mauttomasta voi mustan huumorin [onomatopoeettisesti hemrod siis peräpukamat??] ryydittämästä - siis maustamasta - kannibaalielokuvasta sanoa..
Eräässä maalauksessa nuori, iloton pari on lentänyt pois kodasta ja etsii uutta kotia, paikkaa itselleen ja kahdelle porolleen. Jyrkässä, hengästyttävässä maisemassa on taustalla vielä tiheä, hedelmällinen metsä pelottavan kookkaine havupuineen, mutta etuosan kelottunut hongan kuolleista oksista osa muistuttaa ihmisen sääriluuta.
Kuten Erämaa syö miestä elokuvassa on alariestostolaisessa taiteessa tultava karuissa oloissa toimeen - myös katastrofien tullessa. Ihminen on omillaan nyt. Seuraavassa maalauksessa on rikkumaton rauha: peilityyni vesi, johon kenties kuvastuen lipuvat muodottomat malvan karvaat pilvet. Mutta maan on ihminen ottanut omakseen, riehunut, ährännyt ja täyttänyt ristillä.
Kaksi valkoisiin puettua vainajaa makaa ammottavan hautakuilun, kuin maaäidin suun tai kohdun, vierellä. Punaisiin pukeutunutta suoraselkäistä naista pidetään jostain syystä narun päässä. [ Kuuntele esimerkiksi pohjoisen kolkon orkesterin Faff-Bey klassikko S/M Party. ]
Kuvasta kertova teksti valottaa tarinaa kun naisella oli kaksi miestä - katso esimerkiksi Maria kaksi rakastajaa - mutta jotka ovat kaksintaistelussa menettäneet kumpikin henkensä. [ Kaksintaistelu oli vihoviimeinen knapsun macho yritys - mm Pushkin lähti kerran kaksintaisteluun, muttei tullut takaisin. ]
Ukot sitoivat siis raskaana olevan Sikka-tytön ja hautasivat hänet ja syntymättömän lapsen elävältä kuolleiden rakastajiensa väliin. Tämä jos mikään on goottilainen tarina, jotain joka kammottaa.
Oliko meillä pohjoisessa goottilaiset tarinat totta ollen pelottavia esimerkkejä?
Seuraava kuvan nähtyäni olisi suuri kiusaus kutsua Alariestoa pohjoisen naivistiseksi Hieronymos Boshiksi mutta menköön. Kuva vilisee hirviöitä, ainoa inhimillinen [?] olio on selin kuvan katsojaan - paikat housuissaan hän näyttääkin paljasperseiseltä, osittain peikolta paljaine jalkoineen.
Kiven päälle on hypännyt sarvipäinen puoli-ihminen joka katsoo kuvan katsojaan nälkäisenä, harmain elottomin kasvoin. Maassa näkyy vampyyrin kasvot ja käsi kun hän pitkin hampain ja kirkkain silmin syö mustaa kyytä. Kannoilla ja kivenmurikoilla on ihmisen kasvot. Puolukkamätäs muuttuu saatanaksi, jolla on nälkä. Jopa kaukana killuva pyöreäkasvoinen kuu näyttää jotenkin kieroutuneelta.
Maalauksen kuvatekstissä Alariesto muistelee kuinka pitkätukkaiset harmaapäiset ukot ja mummot alkoivat iltaisin aina puhua piruista ja kummitusolioista. "Kaikilla niillä oli jossakin vaiheessa ollu tekemisissä pirujen kanssa. " Kammottavin kuva on luminen näkymä jossa kodan edessä lappalaismies paloittelee lapsia, ämpäri tyhjänä.
Lainaan tähän kuvatekstin: " Tuhatseittemänsataaluvulla oli Uula Uulanpoika 9-vuotiaan Ellin ja 5-vuotiaan Pekan kanssa tulossa Norjasta Inariin. Lumiuppo tuli yllättäen ja niien piti asettua oottamaan lumne kovottumista. Kun ruoka loppu, ne söi sen väsyneen poron. Kun se oli syöty, lapset nälky ja itekin se nälky kovasti. Ja se näki että mikkään ei ennää pelasta. Se päätti vähentää lasten kärsimyksiä ja tappo ne lapset. Se keitti lasten lihat ja eli kevätpuolelle ja pääsi Inarin kirkolle. Sovankylän käräjillä ei löytyny pykälää, jossa olis sanottu mitä tehhään ihmissyöjälle, mutta Ruotsin kuningas määräsi, että se on vietävä Viaporin linnoitukseen ja piettävä siellä koko ikänsä." Veri on virrannut väkevästi mm suoneniskemisellä mikä tarkoitti sääriin lyötäviä pieniä reikiä - näin parani väsyneet jalat ja suonikohjut. Seuraavassa taulussa juuri on pistelty poron sarviin reikiä, joista vuosi valtavat määrät verta ruuaksi. Varsin mukavaa oli nähdä lappilaisten lasten taidenäyttelyssä ainakin yksi valtava sininen vampyyri vuonna 2005.
Lapin murteissa "piisi" voi olla avotakka, kamina jne. tai mikä tahansa vastaava hökötys jossa tuluksia toisiinsa isketään, eikä musiikkislangin tai nyt jo puhekielen "biisi" eli musiikkiesitys. Määrärahojen puutteessa ja suomalaisen seksistisen kirjallisuusgenren epäsolidaarisuudesta johtuen keskityin Alarieston tuotannosta vain näihin edellä mainittuihin groteskeihin kuvauksiin, vaikka tuotantoa on muutakin ns. *normaalimpaa* arjen kuvausta.
Perehtykää myös kirjaan: lisälehdet andreas alarieston lapinkuviin, WSOY 1978 jossa on lisää, kuvia ja tekstiä. Toisaalta Hugo Simbergin , hammassärkyiset sarvipäät ovat pirun inhimillisiä - ovat syöneet liikaa makeaa vaikka on kielletty?? Ø Hugo Simberg - Unien maalari kirjassa juoksutetaan kauhua kohti gotiikkaa ja groteskia...
Kuvakirjassaan andreas alarieston lapinkuvat, WSOY 1976 Andreas Alariesto kirjoittaa:
" Olen tehnyt nämä kuvat, koska nykyinen ja tuleva sukupolvi ei tosiasiassa tietä mittään menneisyydestä eikä esi-isien elämästä. Ja minunkin pensselini heittää kohta heilumasta."
Tyly lause, täyttä totta.
"Ja kuvansa tämä itseoppinut taiteilija on tehnyt pääasiallisesti eläkevuosinaan." lukee takakannessa. ¨
Kirja julkaistu melkein samana vuonna kun ensimmäinen suomalainen punk-single levytettiin eli Briardin I Really Hate Ya.
Alariesto syntyi Sodankylän pitäjässä, Rieston kylässä, missäpä muuallakaan.
" Kadotettu tulee tärkeäksi, hävinnyt alkaa elää." Ja mitä tärkeintä:
" Sompion viimeinen kuuluisa noita Polvari-Jaako on Andreaksen isoisän veli ja itse isoisäkin Rieston Mikko *näki piruja*, paranteli ihmisiä."
Hengenheimolaisia löytyy vuosituhannen vaihteen [joidenkin tahojen määrittelemänä] floppielokuvasta Erämaa syö miestä, joka minulle on kyllä varsin maistuva elokuva, jos näin mauttomasta voi mustan huumorin [onomatopoeettisesti hemrod siis peräpukamat??] ryydittämästä - siis maustamasta - kannibaalielokuvasta sanoa..
Eräässä maalauksessa nuori, iloton pari on lentänyt pois kodasta ja etsii uutta kotia, paikkaa itselleen ja kahdelle porolleen. Jyrkässä, hengästyttävässä maisemassa on taustalla vielä tiheä, hedelmällinen metsä pelottavan kookkaine havupuineen, mutta etuosan kelottunut hongan kuolleista oksista osa muistuttaa ihmisen sääriluuta.
Kuten Erämaa syö miestä elokuvassa on alariestostolaisessa taiteessa tultava karuissa oloissa toimeen - myös katastrofien tullessa. Ihminen on omillaan nyt. Seuraavassa maalauksessa on rikkumaton rauha: peilityyni vesi, johon kenties kuvastuen lipuvat muodottomat malvan karvaat pilvet. Mutta maan on ihminen ottanut omakseen, riehunut, ährännyt ja täyttänyt ristillä.
Kaksi valkoisiin puettua vainajaa makaa ammottavan hautakuilun, kuin maaäidin suun tai kohdun, vierellä. Punaisiin pukeutunutta suoraselkäistä naista pidetään jostain syystä narun päässä. [ Kuuntele esimerkiksi pohjoisen kolkon orkesterin Faff-Bey klassikko S/M Party. ]
Kuvasta kertova teksti valottaa tarinaa kun naisella oli kaksi miestä - katso esimerkiksi Maria kaksi rakastajaa - mutta jotka ovat kaksintaistelussa menettäneet kumpikin henkensä. [ Kaksintaistelu oli vihoviimeinen knapsun macho yritys - mm Pushkin lähti kerran kaksintaisteluun, muttei tullut takaisin. ]
Ukot sitoivat siis raskaana olevan Sikka-tytön ja hautasivat hänet ja syntymättömän lapsen elävältä kuolleiden rakastajiensa väliin. Tämä jos mikään on goottilainen tarina, jotain joka kammottaa.
Oliko meillä pohjoisessa goottilaiset tarinat totta ollen pelottavia esimerkkejä?
Seuraava kuvan nähtyäni olisi suuri kiusaus kutsua Alariestoa pohjoisen naivistiseksi Hieronymos Boshiksi mutta menköön. Kuva vilisee hirviöitä, ainoa inhimillinen [?] olio on selin kuvan katsojaan - paikat housuissaan hän näyttääkin paljasperseiseltä, osittain peikolta paljaine jalkoineen.
Kiven päälle on hypännyt sarvipäinen puoli-ihminen joka katsoo kuvan katsojaan nälkäisenä, harmain elottomin kasvoin. Maassa näkyy vampyyrin kasvot ja käsi kun hän pitkin hampain ja kirkkain silmin syö mustaa kyytä. Kannoilla ja kivenmurikoilla on ihmisen kasvot. Puolukkamätäs muuttuu saatanaksi, jolla on nälkä. Jopa kaukana killuva pyöreäkasvoinen kuu näyttää jotenkin kieroutuneelta.
Maalauksen kuvatekstissä Alariesto muistelee kuinka pitkätukkaiset harmaapäiset ukot ja mummot alkoivat iltaisin aina puhua piruista ja kummitusolioista. "Kaikilla niillä oli jossakin vaiheessa ollu tekemisissä pirujen kanssa. " Kammottavin kuva on luminen näkymä jossa kodan edessä lappalaismies paloittelee lapsia, ämpäri tyhjänä.
Lainaan tähän kuvatekstin: " Tuhatseittemänsataaluvulla oli Uula Uulanpoika 9-vuotiaan Ellin ja 5-vuotiaan Pekan kanssa tulossa Norjasta Inariin. Lumiuppo tuli yllättäen ja niien piti asettua oottamaan lumne kovottumista. Kun ruoka loppu, ne söi sen väsyneen poron. Kun se oli syöty, lapset nälky ja itekin se nälky kovasti. Ja se näki että mikkään ei ennää pelasta. Se päätti vähentää lasten kärsimyksiä ja tappo ne lapset. Se keitti lasten lihat ja eli kevätpuolelle ja pääsi Inarin kirkolle. Sovankylän käräjillä ei löytyny pykälää, jossa olis sanottu mitä tehhään ihmissyöjälle, mutta Ruotsin kuningas määräsi, että se on vietävä Viaporin linnoitukseen ja piettävä siellä koko ikänsä." Veri on virrannut väkevästi mm suoneniskemisellä mikä tarkoitti sääriin lyötäviä pieniä reikiä - näin parani väsyneet jalat ja suonikohjut. Seuraavassa taulussa juuri on pistelty poron sarviin reikiä, joista vuosi valtavat määrät verta ruuaksi. Varsin mukavaa oli nähdä lappilaisten lasten taidenäyttelyssä ainakin yksi valtava sininen vampyyri vuonna 2005.
Lapin murteissa "piisi" voi olla avotakka, kamina jne. tai mikä tahansa vastaava hökötys jossa tuluksia toisiinsa isketään, eikä musiikkislangin tai nyt jo puhekielen "biisi" eli musiikkiesitys. Määrärahojen puutteessa ja suomalaisen seksistisen kirjallisuusgenren epäsolidaarisuudesta johtuen keskityin Alarieston tuotannosta vain näihin edellä mainittuihin groteskeihin kuvauksiin, vaikka tuotantoa on muutakin ns. *normaalimpaa* arjen kuvausta.
Perehtykää myös kirjaan: lisälehdet andreas alarieston lapinkuviin, WSOY 1978 jossa on lisää, kuvia ja tekstiä. Toisaalta Hugo Simbergin , hammassärkyiset sarvipäät ovat pirun inhimillisiä - ovat syöneet liikaa makeaa vaikka on kielletty?? Ø Hugo Simberg - Unien maalari kirjassa juoksutetaan kauhua kohti gotiikkaa ja groteskia...
lauantai 1. helmikuuta 2020
Thomas Mann: Tohtori Faustus - saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana
Thomas Mann: Tohtori Faustus - saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana (1992, pokkari, suomentanut Sinikka Kallio, kansi Pekka Loiri, alkup. Doktor Faustus, 1947).
Ei niin kevyttä matkalukemista. Pokkarinakaan.
Mannin lauseiden läpi päästyään ilahtuu päästyään perille, ytimeen, kuin orjantappuroitten ja murattien valtaaman, mahdollisen polkua pitkin. Franz Kafkan Linna ( Das Schloß, 1926) on tekstinä samalla tavalla kovan työn takana - painajaismaisesti aina liian kaukana sijaitseva linna / päämäärä tuottaa ahdistusta päähenkilö K:lle, joka tuntuu mittarimadon kaltaiselta tässä tylyssä maailmassa….
Mutta palatakseni Tohtori Faustus –romaaniin; tarinan kertoja kuvailee laveasti säveltäjä Adrian Leverkühnin elämää käyttäen tiuhaan goottilaista kuvastoa: hyvinkin Friedrich Nietzscheä on alun migreenin, levottomuuden, epäilyksen, syvän yön ja ahdistuksen kuvaus, jatkuen sanoihin ylimielinen, uhkarohkea, uhri, karmiva, nerous, demoninen, groteski, luomistyö, yksinäisyys, kuilu, lääke, rohto, myrkky, pikkusormi, houkutella….
Mannin sanojen labyrinteissä kuljen, ja kosketan sanoja: Henkien maailma, tyhjiö, alkemia, mystinen, noituus, salaisuuksien tutkiminen, moraalisesti turmeltunut, pahat henget, silmänlume, alakulo, iljetys, salakirjoitus, riivaaja, fantasmagoria, kuvajainen, romanttinen, inspiraatio, loitsu, keskiajan hysteria, polttorovio, kirjarovio, kellari, muinainen, traaginen, epätoivo, barbaria, kalpea, outo voima, metafyysinen, kielletty, kuumeisuus, shokki, naurunhalu, pakotie, orgastisesti, burleski, taikuri, paholainen, pakkomielle, mustasukkainen, maaginen neliö, melankolia, kiusaus, genius, piru, perkele, karkea, rietas, vastustaja, sielunvihollinen, räikeänpunainen, kauhu, koirankuonolainen, synkkä vieras, murheen renki….
Sitten olenkin kovin luthermaisessa kohtauksessa, jossa mahdollista vihtahousua ei heitetä mustepullolla, vaan sämpylällä – luova valinta… Ilmestys, musta viitta, tuhooja, ikuinen opiskelija, ikuinen etsijä, ja liikumme paimenromantiikasta ilmaukseen ilman sarvia ja hampaita – tämähän on kollaasiromaani, kunnon nerokas syöttösika, johon on lastattu myytit ja William Blake ja Byron…
Ja taustalle jää väijymään, paholaisen pukkimaisuus – kuinka kristinusko on demonisoinut täysin aiheetta Panin. Mutta turha tästä on paniikkiin mennä – enää.. Ja sanat jatkuvat: eskapistinen, rotko, ja --- En tiedä, onko Faust hullu tiedemies vaiko taiteilija, vai onko sillä mitään väliä! Minulle se on sama asia, uhrata itsensä taiteelle / työlle omassa kammiossaan….
Mannin lauseiden läpi päästyään ilahtuu päästyään perille, ytimeen, kuin orjantappuroitten ja murattien valtaaman, mahdollisen polkua pitkin. Franz Kafkan Linna ( Das Schloß, 1926) on tekstinä samalla tavalla kovan työn takana - painajaismaisesti aina liian kaukana sijaitseva linna / päämäärä tuottaa ahdistusta päähenkilö K:lle, joka tuntuu mittarimadon kaltaiselta tässä tylyssä maailmassa….
Mutta palatakseni Tohtori Faustus –romaaniin; tarinan kertoja kuvailee laveasti säveltäjä Adrian Leverkühnin elämää käyttäen tiuhaan goottilaista kuvastoa: hyvinkin Friedrich Nietzscheä on alun migreenin, levottomuuden, epäilyksen, syvän yön ja ahdistuksen kuvaus, jatkuen sanoihin ylimielinen, uhkarohkea, uhri, karmiva, nerous, demoninen, groteski, luomistyö, yksinäisyys, kuilu, lääke, rohto, myrkky, pikkusormi, houkutella….
Mannin sanojen labyrinteissä kuljen, ja kosketan sanoja: Henkien maailma, tyhjiö, alkemia, mystinen, noituus, salaisuuksien tutkiminen, moraalisesti turmeltunut, pahat henget, silmänlume, alakulo, iljetys, salakirjoitus, riivaaja, fantasmagoria, kuvajainen, romanttinen, inspiraatio, loitsu, keskiajan hysteria, polttorovio, kirjarovio, kellari, muinainen, traaginen, epätoivo, barbaria, kalpea, outo voima, metafyysinen, kielletty, kuumeisuus, shokki, naurunhalu, pakotie, orgastisesti, burleski, taikuri, paholainen, pakkomielle, mustasukkainen, maaginen neliö, melankolia, kiusaus, genius, piru, perkele, karkea, rietas, vastustaja, sielunvihollinen, räikeänpunainen, kauhu, koirankuonolainen, synkkä vieras, murheen renki….
Sitten olenkin kovin luthermaisessa kohtauksessa, jossa mahdollista vihtahousua ei heitetä mustepullolla, vaan sämpylällä – luova valinta… Ilmestys, musta viitta, tuhooja, ikuinen opiskelija, ikuinen etsijä, ja liikumme paimenromantiikasta ilmaukseen ilman sarvia ja hampaita – tämähän on kollaasiromaani, kunnon nerokas syöttösika, johon on lastattu myytit ja William Blake ja Byron…
Ja taustalle jää väijymään, paholaisen pukkimaisuus – kuinka kristinusko on demonisoinut täysin aiheetta Panin. Mutta turha tästä on paniikkiin mennä – enää.. Ja sanat jatkuvat: eskapistinen, rotko, ja --- En tiedä, onko Faust hullu tiedemies vaiko taiteilija, vai onko sillä mitään väliä! Minulle se on sama asia, uhrata itsensä taiteelle / työlle omassa kammiossaan….
Klaus Mannin Mefiston pariin tuonnempana...
Burroughsin Hämy ( Sammakko, 2004 ) romaanin esipuhetta lukiessa ollaan kirjailijan itsensä tuon valottaman ytimen äärellä
Burroughsin Hämy ( Sammakko, 2004 ) romaanin esipuhetta lukiessa ollaan kirjailijan itsensä tuon valottaman ytimen äärellä - täysin alastomana ja paljaana; metkasti myyvässä takakannessa kollega Ginsbergin todella kuvaavien ylisanojen mukaan ollaan tuon näkymättömän miehen nerouden alkulähteillä:
” kirjailijan sydän paljastettuna”.
Lukija järkyttyy, ei gay -fantasioista eikä väkivaltaisesta Meksikosta, vaan esipuheessa kirjailijan tekemästä paljastuksesta:
Joanin väkivaltainen kuolema muokkasi Burroughsista kirjailijan, ja kuinka paljon se on vaikuttanut herran teksteihin.
Mutta ei Burroughs yksin ole: Roman Polanski, ja moni muu, James Ellroy ja Charlize Theron esimerkiksi. Meitä tragedian keskushenkilöitä on moneksi.
Lukija järkyttyy, ei gay -fantasioista eikä väkivaltaisesta Meksikosta, vaan esipuheessa kirjailijan tekemästä paljastuksesta:
Joanin väkivaltainen kuolema muokkasi Burroughsista kirjailijan, ja kuinka paljon se on vaikuttanut herran teksteihin.
Mutta ei Burroughs yksin ole: Roman Polanski, ja moni muu, James Ellroy ja Charlize Theron esimerkiksi. Meitä tragedian keskushenkilöitä on moneksi.
Yhtä monta kun on kauhuromanttisia kirjoja tehty on tehty 1700-luvun lopusta lähtien, on niistä tehty parodioita ja elokuvia
Yhtä monta kun on kauhuromanttisia kirjoja tehty on tehty 1700-luvun lopusta lähtien, on niistä tehty parodioita ja elokuvia.
Koskaan gotiikka ei ole ollut hyväksyttävää, "oikeaa" kirjallisuutta.
Mikäs siinä, "oikea" kirjallisuus ei ole koskaan minua sykähdyttänytkään kissan pierun vertaa.
Kauhuromantiikka ja kolea talo, ränsistynyt Psykon koti, uhkea kartano, houkutteleva linna tyrmineen...
Taloon on mentävä yhdeksi yöksi, on voitettava veto, kuin muinaisessa Pelkokertoimessa; jos immeinen on tarpeeksi ahne eli peloton, ja viettää yön kummittelevassa talossa, niin hän aamulla saa jos on hengissä, niin talon ja maat ja mannut loppuiäkseen.
Koskaan ei kerrota, kuinka vaikeaa, hidasta ja kallista on rappeutuvaa goottimörskää pitää pystyssä. Remontoiminen ei ole kovin hohdokasta, vai mitä?
Talossa joko a) kummittelee leikisti: tällöin perikunta ja / tai muut valkokauluskorppikotkat haluaavat niin uskotella ja keplotellen saada talon ja kaikki tilukset ja tulukset ja voitot itselleen. Talon päälle ( ja alle) voi rakentaa golf-kentän, ultrasupramarketin, keinotekoisen hiihtotunnelin tai jotain muuta yhtä järjetöntä ja tarpeetonta. Joku psykologi tai muu vastaava sadisti voi tutkia siellä myös ihmisen pelkotiloja. Kyse voi olla [opiskelija]pilasta tai siitä kuka uskaltaa Pyhämiesten päivänä. Tai larppauksesta, liveroolipelistä ja snuffelokuvan tekemisestä, jossa filmirainalle tehtaillaan oikeita raatoja - siis myös ihmisiä. Kirjailija ja ohjaaja voivat huijata lukijaa / kokijaa. Monenlaisia variaatioita on.
Tai sitten b) talossa kummittelee oikeasti. Silloin siirrymme Poltergeistiin, jonka tutkiminen voipii olla ensin pelottavaa, sitten kiinnostavaa ja lopulta äärettömän tylsää. Luulisi, että "oikea" kummittelu olisi pelottavampaa. Ja mihin voi luottaa, ellei ihmisen sanaan? Ja miksi siihen pitäisi luottaa?
Minua niin huvitti seurata ties minkä saksalaisen kanavan extreme "pelkokerrointa", jossa piti viettää selväjärkisenä viilipyttynä viikonloppu aidossa (!) Draculan linnassa. Vai oliko se Frankensteinin aito linna, en muista. Nauru loppui lyhyeen - niin nauru pidentää ikää -lausetta on hyvä muistaa ja toistaa, tosin täytyy muistaa kuinka hyvin ääni eristetty, siis kuinka hyvin ns. naapurit tai muut tarkkailijat kuulevat ääntelysi ja vaikuttaako se arvioihin, että oletko mielipuoli vai et. - Laulu jäätyy pystyyn, ei - miten se hirvittävin suomen kielen suomennos siitä elokuvan nimestä oli,
Mikäs siinä, "oikea" kirjallisuus ei ole koskaan minua sykähdyttänytkään kissan pierun vertaa.
Kauhuromantiikka ja kolea talo, ränsistynyt Psykon koti, uhkea kartano, houkutteleva linna tyrmineen...
Taloon on mentävä yhdeksi yöksi, on voitettava veto, kuin muinaisessa Pelkokertoimessa; jos immeinen on tarpeeksi ahne eli peloton, ja viettää yön kummittelevassa talossa, niin hän aamulla saa jos on hengissä, niin talon ja maat ja mannut loppuiäkseen.
Koskaan ei kerrota, kuinka vaikeaa, hidasta ja kallista on rappeutuvaa goottimörskää pitää pystyssä. Remontoiminen ei ole kovin hohdokasta, vai mitä?
Talossa joko a) kummittelee leikisti: tällöin perikunta ja / tai muut valkokauluskorppikotkat haluaavat niin uskotella ja keplotellen saada talon ja kaikki tilukset ja tulukset ja voitot itselleen. Talon päälle ( ja alle) voi rakentaa golf-kentän, ultrasupramarketin, keinotekoisen hiihtotunnelin tai jotain muuta yhtä järjetöntä ja tarpeetonta. Joku psykologi tai muu vastaava sadisti voi tutkia siellä myös ihmisen pelkotiloja. Kyse voi olla [opiskelija]pilasta tai siitä kuka uskaltaa Pyhämiesten päivänä. Tai larppauksesta, liveroolipelistä ja snuffelokuvan tekemisestä, jossa filmirainalle tehtaillaan oikeita raatoja - siis myös ihmisiä. Kirjailija ja ohjaaja voivat huijata lukijaa / kokijaa. Monenlaisia variaatioita on.
Tai sitten b) talossa kummittelee oikeasti. Silloin siirrymme Poltergeistiin, jonka tutkiminen voipii olla ensin pelottavaa, sitten kiinnostavaa ja lopulta äärettömän tylsää. Luulisi, että "oikea" kummittelu olisi pelottavampaa. Ja mihin voi luottaa, ellei ihmisen sanaan? Ja miksi siihen pitäisi luottaa?
Minua niin huvitti seurata ties minkä saksalaisen kanavan extreme "pelkokerrointa", jossa piti viettää selväjärkisenä viilipyttynä viikonloppu aidossa (!) Draculan linnassa. Vai oliko se Frankensteinin aito linna, en muista. Nauru loppui lyhyeen - niin nauru pidentää ikää -lausetta on hyvä muistaa ja toistaa, tosin täytyy muistaa kuinka hyvin ääni eristetty, siis kuinka hyvin ns. naapurit tai muut tarkkailijat kuulevat ääntelysi ja vaikuttaako se arvioihin, että oletko mielipuoli vai et. - Laulu jäätyy pystyyn, ei - miten se hirvittävin suomen kielen suomennos siitä elokuvan nimestä oli,
Bram Stoker: Dracula, 1977 painos
Suljin radion, ja aloin plarata Bram Stokerin Draculaa, se oli vuoden 1977 kulunut painos, ja suomentajana toimi Jarkko Laine. Suosittelen kirjassa oleva pientä johdatusta vampyyrien maailmaan. Laine esittelee myös true crimeä eli Gilles de Raisin oikean elämän saastaisen saatanallisen ja sadistisen hirviön joka taisteli Jean d´ Arcin rinnalla. Kun katsoo Luc Bessonin ohjaamaa elokuvaa Jeanne d` Arc, jossa Rais´ia näyttelee erinomainen Vincent Cassel [ tuttu myös goottilaisen dekadentista roolistaan Susien klaanissa ] niin elokuvassa ei kertaakaan viitata Rais´iin muuna kuin luotettavana, veljellisenä soturina [ jonka sotisopa aikalailla muistuttaa Tenpole Tudorin vaatetusta musiikkivideolla - saatavana myös dvd -muodossa ]. Tämä kansallissankari Raisille mikään ei ollut pyhää.
Laine esittelee myös muita vampyyrejä kun Rais [ vaikka kaikkihan me tiedämme ettei Rais ollut sen enempää vampyyri kuin Vlad Dracula tai Elisabeth Bathory - myös Rais läträsi veren kanssa, jättäen satoja uhreja ] esimerkiksi: Lontoon, Hannoverin ja Nürnbergin vampyyrit, joista taisi jokaisesta olla kirjoitettu yhteensä ainakin yksi kokonainen kirja tonkiessani lontoolaisia kirjakauppoja. Laine väittää ettei Dracula ole puhtaasti kauhuromanttinen teos. Totta. Laine jatkaa: " Stoker on selvästikin pyrkinyt ----" Mutta lukekaa toki itse kirja.
Laine esittelee myös muita vampyyrejä kun Rais [ vaikka kaikkihan me tiedämme ettei Rais ollut sen enempää vampyyri kuin Vlad Dracula tai Elisabeth Bathory - myös Rais läträsi veren kanssa, jättäen satoja uhreja ] esimerkiksi: Lontoon, Hannoverin ja Nürnbergin vampyyrit, joista taisi jokaisesta olla kirjoitettu yhteensä ainakin yksi kokonainen kirja tonkiessani lontoolaisia kirjakauppoja. Laine väittää ettei Dracula ole puhtaasti kauhuromanttinen teos. Totta. Laine jatkaa: " Stoker on selvästikin pyrkinyt ----" Mutta lukekaa toki itse kirja.
Miksi fantasia OLI niin kaukana suomaalaisen kirjallisuuden marginaalissa ja käännöstöissä?
Miksi fantasia on niin kaukana suomaalaisen kirjallisuuden marginaalissa ja käännöstöissä?
Ei fantasia ole pelkästään samana jatkuva miekka ja möykkä -lohikäärmeen [t muun vieraan olion, daimonin t vastaavan ] kanssa painimista 23 romaanin kirjasarjassa, ei. Jos elokuvarintamalla ollaan meitä edellä? Kuten Being John Malkovich, Vanilla Sky, Adaptation, Truman Show elokuvat joissa realismi onkin surrealistista tai absurdia mielenmuokkausta.
Kirjoitin tämän ennen kuin suomikumman tarinoita elttiin komeasti julkaista... Eli tilausta oli!
Toisaalta - kirja on aina edellä, kun voi ja saa käyttää omaa mielikuvitusta ja palettiaan, eikä kuvia ja illuusioita pakkosyötetä fasistisen tarkkoina..
Itse asiassa lohikäärme on hyvän symboli idässä. Ja mm Goottityttö Nemi sarjakuvassa Nemi on aidosti suruissaan kun ilkeä ritari kiusaa lohikäärme-parkaa.. Siinäkin gotiikka on makoisa tyylisuunta, että se kääntää pyllylleen asioita.
Mutta onko meidän kaikkien pakko mennä kumisaappaat edellä realismiin uittotukkeja ja pitkospuita pitkin?
Ø Nemin sarjakuvan mukana saa, ainakin Ruotsissa, soundtrackin! Mietin, miltä oma soundtrackini kuulostaisi.
Miks suurimmat romanttisimmat rakkaustarinat ovat tragedioita
Vaikka ns. suurimmat romanttisimmat rakkaustarinat ovat tragedioita, kuten Casablanca ja Tuulen viemää. Miksi tällainen loppu? Että pitää tehdä valintoja? Että voi itsenäistyä?
Tai ehkä siksi, että lukija voi samaistua: noilla menee huonommin kuin minulla, hä hää. Tai noilla menee yhtä huonosti kuin minulla, yhyy, jippii! Onnellista loppua ei ole. Onneksi Scarlet [ = usein goottitarinoissa ja -vaatteissa käytetty punaisen värin sävy karmiinin punainen, veren symboli, pulppuavan elämän syke ] ei ottanut sitä epäluotettavaa öykkäriä elämää pilaamaan vaan jäihän hänelle goottitalonsa! Ja toisaalta - tuleehan aina muita lentokoneita [ Casablanca ] äänennopeudella. Seuraava.
Mutta kun ajattelee Joutsenlampea, jokaista satua ja balettia - mikä tragedia: Joutsenlampi, Ruma ankanpoikanen, Pieni Merenneito. Mikä uhrautuminen! Kuinka typerä nainen on luullessaan, että mies jaksaisi odottaa!! Baletti Giselle kertoo traagisen rakkaustarinan, jossa maalaistyttö Giselle kohta herttuan, mutta Giselle kuolee. Onneksi Giselle ei anna periksi vaan nousee haudastaan kun herttua häntä haahuillen hautuumaalta etsii.
Giselle on vaikuttava baletti Pietarissa keskellä paukkuvinta pakkasta katsoa Scwartskopfin kera. Sscwartskopf ei lämmittänyt minua. Samoin ooppera Norma kuvasi vaikeaa rakkautta.
Romanttisen ritariromaanin lukeminen on vaarallista - katso mitä Don Quijotelle kävi.
Haaveileminen on vaarallista.
Tekeminen on vaarallista. [ itsensä alttiiksi / liriin ] paneminen on vaarallista. Rehellisyys on vaarallista. Don't dream it - be it. Tulkaa pois komeroista tai pukekaa sieltä päällenne kauniit naisten vaatteet - näin tuntui Rocky horror picture show sanovan. Tai tehkää ennennäkemätön show.
Sormeni koskettaa sulkakynän pintaa; kuinka kauan tuo yksi huonekalu, kirjoituspöytä, on ollut huonekalujen ruhtinatar? Virginia Woolf kirjoitti siinä, Mary Shelley kirjoitti siinä, Julius Caesar kirjoitti siinä. Tai ainakin istui miehenä.
Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa viktoriaanisen kaksoisolennon teemaa
Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa tietenkin viktoriaanisen kaksoisolennon teemaa,
kuten Sherlock Holmeskin. Tarpeeksi rikkaalla miehellä oli varaa pitää kahta persoonallisuutta kun kävi huorissa ja / tai oopiumiluolissa. Holmesin tarinan filmatisoinnissa käytetään hyväksi prinssi ja kerjäläispoika -teemaa: [ josta Mark Twain kirjoitti samannimisen romaaninkin ] eräs mies muuntautuu aamuisin sanavalmiiksi & tuotteliaaksi kerjäläiseksi Lontoon vilkkaimmille kaduille, ja illaksi kotiin palaavaksi nuhteettomaksi herrasmieheksi - eikä kumpikaan maailma tiedä toisistaan mitään. Kun Holmes käy valepuvussa oopiumiluolassa tutkimusmatkallaan muihin surkeisiin ihmiskohtaloihin sulautuen hän tietää rajansa ja käyttää oopiumia vain sen verran, ettei oopiumin käyttämättä jättäminen herättäisi liikaa huomiota oopiumiluolassa.
Dorian.
Onhan sankarin nimikin onomatopoeettisesti luovasti luovien käännettynä: oviaukko hämärään ja samalla maskuliinisen, kookkaan, sileän pylvään nimitys.
Ø [ => kreikkalainen heimo nimeltä doorilaiset "tuhosivat korkeatasoisen mykeneläisen kulttuurin". CD-Fakta 2005, WSOY ]